Kahden maailman välissä

Yksi kaupunki, kaksi maailmaa. Kaikki haluaisi elää siinä toisessa. Sambia on yksi maailman köyhimmistä maista. Välillä sitä on vaikea uskoa, kun katsoo viimeisen päälle puettuja ihmisiä ostoskeskuksissa, kalliita autoja kaupungilla, valtavia taloja Kabulongassa. Auto on status symboli. Heti kun jollain on rahaa, se näkyy katukuvassa. Kaikki haluavat hienon auton. Eikä siitä voi ketään syyttää. Toisinaan vesilampia kierrellessä katson kateudesta vihreänä niitä ohi jyristeleviä maastureita, joissa kauluspaitaihmiset menevät töihinsä kaupunkiin, kun itse pyrin kuivin jaloin tienvarteen odottamaan bussia, josta taas jatkan jalan slummiin, jossa musta maa muuttuu kuravelliksi jo pienen sateen jälkeen. Slummiin, jossa valtaosaihmisistä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Slummiin, jossa ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen edes yhden aterian päivässä. Slummiin, jossa kolera leviää nopeasti hygienian puutteessa, ja moni kuolee riittävän ravinnon ja terveydenhuollon puutteessa. Joka päivä näen nämä kaksi maailmaa työmatkallani. Kauluspaidat ja korkokengät kaupungilla, köyhyyden ja nälän slummissa. Ja kaiken tämän kekskellä mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Minun, vapaaehtoisen, joka tienaa enemmän kuin suuriosa korkeasti koulutetuista sambialaisista. Minun, jonka ei tarvitse miettiä mistä saan ruokaa, vaan mitä haluaisin syödä tänään. Mennäkö shoppailemaan uusia vaatteita ja kenkiä keskustan putiikkeihin näyttääkseni siistimmältä töiden jälkeen kaupungillä vai ostaako samalla rahalla koulutarvikkeita orpolasten koululle? Lähtäkö kavereiden kanssa oluelle vai antaako se raha jollekin, jolla on nälkä?

Tämän kaikki tiivistyi yhteen päivään. Se oli keskiviikko. Normaalin tyopäivän lopuksi lähdimme kampuksellamme työskentelevän taiteilijan, Albert Katan, kanssa kiertämään lähiseutua ottaaksemme valokuvia, joista hän voi maalata tauluja. Muzungu, järjestelmäkamera ja kaksimetrinen rastafar. Ei ihan jokapäiväinen näky niillä seuduin. Lapset hihittelevät ja huutelevat tervehdyksiä, toiset katsovat päästä varpaisiin, toiset haluavat päästä kuvaan, toiset juoksevat karkuun. Mitään muuta en pysty sanoin kuvailla. Kuvat kertokoon lopun.

http://picasaweb.google.com/aho.maiju/Kanyama?authkey=Gv1sRgCMWF9dqjoN-G-QE&feat=directlink

(Monia hyviä kuvia ei voi julkaista niissä esiintyvien henkilöiden takia, siksi pääsiassa maisemia.)

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen palaan kampukselle, päätän päivän, putsaan kengät ja lähden kaupunkiin. Päätämme mennä ystävien kanssa elokuviin. Ajamme taksilla ostoskeskukselle, jossa menemme Subwayhin syömään, katsomme amerikkaisen elokuvan maailmanlopusta ja päätämme illan Lusakan kalleimmassa yökerhossa olutta nauttien. Siinä uupuneessa mielentilassa, lasipöytien ääressä, kristallivalaisimien alla mietin itsekseni näitä kahta maailmaa ja itseäni niiden keskellä. Enkä voinut puhua siitä kellekään, sillä nämä ystäväni kuuluvat siihen maailmaan, jossa köyhistä ihmisistä ei tarvitse välittää. Tai ainakaan niistä ei puhuta. Täällä ollaan oman onnen seppiä, kukin pitää huolen omasta hyvinvoinnistaan ja pyrkii maksimoimaan oman varallisuutensa. Entäpä minä? Mitä minä teen? Oikeutan toimintani ajattelemalla, että kaipasin pientä pakoa todellisuudesta. Sitähän elokuvissa käynti on. Tarvitsin hetken, jotta voin unohtaa sen kaiken mitä olen päivällä nähnyt. Niinkö se toimii? Käy katselemassa miten köyhät elää ja mene sitten unohtamaan se länsimaisen kulutuskulttuurin tuotteiden avulla. Hyvä Maiju.

En tiennyt mitä ajatella...itsestäni ja muista. Eräs tapaamani suomalainen sanoi minulle, että sinä olet nyt ajatusmyrskyn keskellä. Kyllä se siitä laantuu. Ei se auta mitään, että menet sinne kurjuuten asumaan. Jos muutat tänne, yrität elää täällä niinkuin Suomessakin. Aha. Entäpä jos yrittäisin elää vähemmällä ja tehdä siitä säästyvillä varoilla jotain hyodyllistä niiden hyväksi joilla ei ole varaa valita? Mutta mihin vetää raja? Tai miten vetää raja? Mikä on tarpeeksi, jos on varaa parempaan? Miten omista eduista osaa karsia, kun tietää mitä voisi saada? Hyödyn maksimointi. En ole ehkä yhtään sen parempi kuin ne ystävänikään, jotka yrittävät elää täällä niin mukavasti kuin voivat. Tämän puolivuotta voin elää vähemmällä ja karsia mukavuuksista, mutta uskon, että jos jäisin tänne, kyllä minäkin haluaisin auton, asunnon kivalta alueelta, lämpimän suihkun, mikroaaltouunin, pesukoneen, tiskikoneen, uima-altaan...

Hetki Afrikassa

Istun ulkona puun varjossa viime päivien sateiden jäljiltä viileän muurin vieressä. Auringossa kuivuva maa hohkaa lämpoä. Sisällä ei pysty olla enää puolen päivän jälkeen. Auringon kuumotuksen tuntee peltikaton läpi. Katon johon vielä kaksi paivää sitten vesi ropisi niin kovaa, että sen kohinaan pystyi nukahtaa lasten elämoinnistä huolimatta. Se peitti alleen kaiken muun. Rauhoittava luonnon aani, joka toi mukanaan kaivatun kosteuden ja viileyden. Maa ei enää polise, on helpompi hengittää. Karu kivinen piha on alkanut kasvaa ruohoa ja puut kypsyttää hedelmiään tihenevien lehvästojen suojissa. Sisilisko lämmittelee auringossa ja livahtaa takaisin kivenkoloon. Pari hassua pilven hattaraa harhailee orvon näkoisenä sinisellä taivaalla. Aivan kuin ne olisivat eksyneet viimepaivinä taivasta valloittaneista vanhemmistaan, jotka pauhullaan ja salamoinnillaan pitivat koko kaupunkia hereillä.

Luonto on herännyt eloon pitkän kuivan kauden jälkeen. Kärpaset kutittelevat paljaita sääriä. Kevyt tuulenvire heiluttelee päivä päivältä vihreämpien puiden oksia ja saa lämmon tuntumaan leppoisalta. Sisalta kantautuu tuttu sambialainen musiikki. Tunnelma on raukea. Iltapaivan lampo ja hiljaisuus saa ajattelemaan, kuinka tasta ajasta ja naista hetkista tulee muistaa nauttia. Hetkistä Afrikassa.

Rosvoja ja poliiseja

Istun täällä poliisiasemalla ja odottelen, että ihmiset tulevat toihin. Kukaan ei tiedä koska ne tulevat. Pitaa vain odottaa. Niin kuin täällä aina. Päätin käyttää ajan hyodyksi (niin kuin meillä suomalaisilla on tapana) ja kävin tutustumassa aseman Victim Support Unittiin (VSU). Siellä oli kaksi ihmistä toissä, mies ja nainen (positiivista). Ajatuksenani oli saada materiaaleja ihmisoikeustunneille. Informaatiota siitä, miten tulee toimia jos on joutunut väkivallan uhriksi, kotona tai kodin ulkopuolella. Ystävällinen nainen tervehtii minua ja esitän asiani. En kuitenkaan voi saada heiltä materiaaleja noin vain. Organisaatiomme täytyy ensin lähettää kirjallinen pyynto asiasta pääkonttoriin ja sitten vasta luvan kanssa materiaaleja voidaan jakaa. Päätän tehdä niin, jahka täältä pääsen.

Odottamani rikostutkija saapuu viimein paikalle. Hän pyysi minua palaamaan maanantaiaamuna asiaan, kun kävin lauantaina raportoimassa varastetusta omaisuudesta. Poliiseja ei soiteta paikalle tapahtuma-aikaan etenkään jos se on yollä. He eivät nimittäin tule. Heillä on silloin aivan liian kiire pidättää ulkonaliikkuvia ihmisiä, jotka maksavat heille päästäkseen vapaaksi, vaikka eivät ole mitään lainvastaista tehneetkään. Virallista ulkonaliikkumiskieltoa ei ole, mutta poliisit eivät salli kymmenen jälkeen ulkona kävelyä turvallisuussyistä. Siellä likkuu varkaita. Todellisuudessa ihmiset pelkäävät poliiseja enemmän kuin varkaita. Enkä enää yhtään ihmettele miksi. Varkaat veivät tietokoneeni kotini ikkunasta, mutta nyt pääsen näkemään aitiopaikalta, mitä poliisit tekevät varkaille.

Huoneessa on kolme miespoliisia, saavun paikalle naispoliisin kanssa. Lattialla istuu nuori poika. Hän itkee. Yhdellä poliiseista on vyo kädessä. Sillä piestään poikaa. Hän anelee armoa. Poika komennetaan pystyyn ja hänen käsketään alkaa hyppiä tasajalkaa. Se selvästikin sattuu. Poika yriittää selittää tekojaan, vannoo parantavansa tapansa ja anelee armoa. Poliisit naureskelevat hänelle ja kyselevät kysymyksiä. Välillä he puhuvat muita asioita. Minut pyydetään istumaan. Poika jatkaa hyppimistä. Minun perhettä epäillään syylliseksi. Siitä kuulemma aloitetaan aina. Se on tapana. Minä olen täysin vakuuttunut, että heillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Se olisi järjetontä. Nyt poikaa taas lyodään vyollä. Se tekee kipeää. Lopulta naispoliisi käskee hänen lopettaa hyppimisen. Tulee anteeksipyynnon vuoro. Se tehdään polvillaan anellen. Minun pyydetään palata takaisin iltapäivällä, koska etsivillä on kiire. Selvästikin. Poistun paikalta. Poika jää anomaan anteeksiantoa polvillaan.

Meidän perheessä lapsia pelotellaan poliiseilla, jos he eivät tottele vanhempiaan. Nyt ymmärrän miksi. Tätä todistamaani väkivaltaa kutsutaan minimi voimankäytoksi ja se on täysin normaalia. Sallittua. Ehkä se toimii. Ehkä tuo poika ei enää varasta tuoleja. Ehkä pelote on tarpeeksi suuri. Toisaalta varkaiden takia mekin asumme muurin sisällä ja ikkunat ovat "koristeltu" kalterein. Varkaita on siis paljon. Onkohan tässä systeemissä sittenkin jotain vikaa?

Erilainen aamu...

Raotan silmia, on valoisaa. Kello on puoli seitseman. Paatan torkkua viela hetken. Oven takana kolisee. Pojat yrittavat paasta huoneeseeni. Oli nerokasta lukita ovi. Jatkan unia.

Olo on tanaan parempi kuin eilen. Pienta yskaa ollut liikkeella. Suoritan aamutoimia verkkaiseen tahtiin. Ei ole kiire, kun heraa ajoissa. Silittaessa tulee kuuma. Vaikka kello ei ole viela kahdeksaa, aurinko porottaa ulkona jokuumasti ja hiki meinaa tulla vaikka yrittaa olla rauhassa. Teen juonti ei ehka sittenkaan ollut niin hyva ajatus.

Kavelen hiljakseen bussipysakille eli tien varteen. Mitaan oikeaa pysakkiahan siina ei ole. Laitan musiikin soimaan. Bussi tulee heti. Hyppaan kyytiin. Aivoimesta ikkunasta virtaava tuuli tuntuu mukavalta kasvoilla. Ensimmainen poliisi auto tien varressa.

Bussimatka sujuu yleensa rattoisasti musiikkia kuunnellen. Se kestaa ruuhkista riippuen 15 minuutista 45 minuuttiin. Tanaan myohaisesta ajankohdasta huolimatta liikenne on ruuhkaista. Mitakohan on meneillaan. Paastaan ensimmaisiin liiikennevaloihin. Kukaan ei ajele tienpientareita ja ohittele. Siella on varmaan poliisit. Liikennevalot keraavat jonoa. Olin oikeassa. Poliisit seisoskelevat risteyksessa. Matka jatkuu.

Pysahdymme poimimaan ihmisia kyytiin. Vastaan tulee poliisiauto. He kaskevat meidan jatkaa matkaa. Ei ole laillista poimia matkustajia kyytiin pysakkien valeilta. Ipodista loppuu akku. Miksikohan en ladannut sita yolla. En tieda. Nyt ei ole musiikkia. Bussissa viriaa keskustelu. Takapenkilla istuu puhelias mies. Ymmarran sanan sielta toisen taalta. He puhuvat jalkapallosta. Sambia pelaa huomena MM-karsinnoissa. Meilla ei ole enaa mahdollisuuksia. Valilla koko bussi osallistuu vaittelyyn, osa nauraa, osa puhuu kovaan aaneen. Minuakin alkaa hymyilyttaa, vaikken tieda tarkkaan mista on kyse.

Saavutaan Kulima Towerin bussiaukiolle, josta jatkan matkaa jalan. Paatan kayda matkalla Sparissa ostamassa vetta. Ehka myos jotain syotavaa. En loyda sampyloita. Tyydyn myslipatukkaan. Ehka voin ostaa banaaneja matkanvarrelta. Niin luulen.

Lähden kulkemaan Los Angeles Roadia, jonka alkupää tyhjennettiin pari viikkoa sitten. Vähitelleen kaupustelijat kuitenkin palasivat ja eilen tienvarsi oli jo tuttuun tapaan täynnä. Mutta ei tänään. Katu on tyhjä. Tuttu myyjä tervehtii minua, mutta hän ei myy mitään. Kummallista. Jatkan eteenpäin ja tajuan, etta koko markkina-alue on tyhjennetty! Kukaan ei myy mitään missään. Ei banaaneja tänään. Paikka tuntuu oudolta ja autiolta. Vain roskat ovat jäljellä. Katu ojasta nousee verkkaisesti savua. Tien varressa on tilaa. Ei tarvitse väistellä. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä. Pitkään toivoin, että tie tyhjennettäisiin myyjistä, mutta nyt kun se on tehty, en enää haluaisikaan. Niihin oli jo ehtinyt tottua. Niita tulee ikävä. Kukaan ei juttele. Vain bussit hurahtelevat ohi ja kyselevat Kanyamaan menijoitä. On autiota ja hiljaista. Mihin myyjät nyt menevät? Millä he tienaavat leivän perheelleen? Välittääko kukaan?

Kotikatu

Ajattelin ihan urheilun vuoks koittaa kauanko menee yhteen kuvaan. Puolituntia. Tama on kotikatuni Chilenjessa. Meidan koti on oikealla puolella. Kadun ainoa vihrea portti, vaikka joku sita siniseksi vaittaakin.

Vain elämää ei sen enempää...

On perjantai-iltapäivä, kello on puoli viisi. Kuumuus helpottaa pikkuhilkaa kun pahin auringon paahde on ohi ja maisema muuttuu vähitellen kellertävän oranssiksi. Päätän työt tältä viikolta ja lähden kohti kotia. Kampuksen nurmella on nuoria poikia rakentamassa ihmispyramidia. Otan niistä kännykällä kuvan ja katselen hetken aikaa tuota hämmästyttävää akropatiaa, joka on epäilemättä itseopittua. Koulun portista ajaa sisään auto. Pysähdyn hetkeksi laittamaan nappikuulokkeet korviin ja musiikin soimaan. "Sister, taxi?" Pyöritän päätäni. Astun ulos portista kampuksen edustalla tayttyvien minibussien sekaan. Ne matkaavat Kanyamaan, minä kaupunkiin. "Hello mami!" "Come here my friend!" Hymyilen, vilkutan ja jatkan matkaa. Mietin
miksi oikaisen pölytien kautta kun minulla on varvastossut jalassa. Noh, likaiset ne jalat ovat jo joka tapauksessa. Samaan pesuun.

Olen hyvällä tuulella, vaikka huomisen päivän uimaretki juuri siirtyi sunnuntaille. Ehkä se johtuu perjantaista. Vastaan tulee teatteriryhmän nuoria kantaen rumpuja. Tervehdin heitä ohi mennen. Siirryn autotien varteen ja alan väistellä. Vastaan tulee ryhmän vetäjä, yksi KYP:n hallituksen jäsenistä. He ovat käyneet esiintymässä Materossa. Juttelemme hetken. Hänen seurassaan oleva tyttö ei puhu. Minut esitellään hänelle viittomakielellä. Jatkan matkaa.

"My wife, how are you?" "Fine, how are you?" Rekka, bussi, auto. Tuttuja kasvoja myymässä tuotteitaan tienvarressa. "You are fine?" "Yes." Hymyilen. Minibussi, auto, Coca-cola-mainoksin maalattu jäätelönmyyntipolkupyörä, ihmisiä, pyörätuoli, ihmisiä, kottikärryt...Ipodin sekoitus on valinnut uuden kappaleen; Vain elämää ei sen enempää...Niinpä. Hymyilen. Väistely jatkuu. "Hello sweetie!" Ihmisiä, kuorma-auto, minibusseja. Nuori mies tulee horjuen tien sivusta. Hän on jollain tavalla vammautunut. Hän tarttuu käteeni kiinni, yritän irrottautua otteesta. Samassa takanani kulkevat miehet tulevat väliin ja nuhtelevat hänen käytöstään. Kiitän herroja ja jatkan matkaa. Vain elämää ei sen enempää. "Sister, you are ok?" "Yes, I'm ok."

Väistely tihenee mitä lähemmäksi City Marketia pääsen. Vilkuttelen tutuille kasvoille ja hymyilen. Väistelen. Poliisi tyhjensi keskustan kadut katumyyjistä edeltävällä viikolla, mutta Los Angeles Road on edelleen täynnä. "Still no taxi madam?"Kysyy tutunnäköinen taxikuski. "No thank you, I'm still walking." Loput rivissä tyytyvät vain vain nostamaan peukalon kysymykseksi, onko kaikki hyvin. Vastaan nostamalla omani ja hymyilen takaisin. Ei taksia tänäänkän. Minä kävelen.

Ylitän Mumba Roadin, ison tien joka kulkee keskustan läpi. Osaan jo katsoa oikeaan suuntaan, ensin oikealta, sitten vasemmalta. Vilkaisen varmuuden vuoksi toiseenkin suuntaan. Eihän sitä koskaan tiedä. Kayn ostamassa pullon kylmää vettä. Se tekee hyvää. Pitäisi muistaa juoda enemmän. Kaupungissa on väljempää vaikka on ruuhka aika. Katumyyjät ovat poissa.
Suuntaan bussipysäkille. Tai oikeastaan se on aukio tai tori, täynnä busseja. Lähestyn paikkaa josta bussit Chilenjeen lähtevät, otan kuulokkeet pois korvilta ja alan kuunneella huutoja. "Shoprite, shoprite, shoprite." Se on minun. Joudun takapenkille. Kaksi isoa ihmistä ja kaksi pienempää. Liiskaudumme yhteen ja bussi kaartaa liikenteen sekaan.

Busseilla on tapana oikoa. Huoltoasemien pihat, vastaantulevienkaista, tienpiennar. Sillä pääsee ruuhkien ohi. Kai täälläkin on joillain kiire. Musiikki ja omat ajatukset vievät pois ahtaasta, hyppivästä bussista. Olemme pölytiellä, oikoreitillä. Bussimme pyrkii takaisin liikenteen sekaan, mutta joutuu pysähtyä puoliksi vastaantulevien kaistalle. Sieltä tulee auto. Se ei edes yritä väistää. Se pysähtyy. Kuljettaja on poliisi. Sen perästä tuleva bussi ajaa suoraan keulamme eteen ja pysähtyy. Ulos astuu poliisi. Ihmiset huokailevat tuskastuneena. Kaikki tietää mitä tämä tarkoittaa. Poliisi avaa etuoven, käskee edessä istuvan rouvan ulos ja nousee itse kyytiin. Bussi ajetaan lähimälle pysäkille. Rouva kävelee. Kaikki poistuvat kyydistä. Pysäkin pojat järjestävät meille uuden bussin. Pääsen paremmalle paikalle. Matka jatkuu. Vain elämää ei sen enempää.

Hyppään ulos bussista ja lähden kävelemään kohti kotia. Housut ovat liiskautuneet kiinni ihoon. Tervehdin lähikioskinmyyjiä ja astun pölytielle. Punaisena loimuava aurinko saa oranssin hiekan näyttämään entistäkin oranssimmalta. Kohta tulee pimeää. Tutut lapset pelaavat jalkapalloa kotikadulla. Ohikulkijaa väistetään kohteliaasti. Meidän vihreän portin edessä on auto.
Vieraita kylässä. Astun portista sisään. Siellä on odottaa tuttu vastaanotto. "Auntie-Maiju!" Lapset ja koira juoksevat vastaan. Tällaista on elämä täällä, ei sen enempää...

Kuvia

Kuva 1. Pojat pyykkaa, Emmanuelin paata letitetaan.
Kuva 2. Sahkokatkon sattuessa kokataan tulella kynttilanvalossa. Kuvassa velikultani Timothy, Alick ja Emmanuel.
Kuvat 3,4,5. Maisemia ensimmaisen kotini laitamilta.

Pieniä asioita.

Dust management.

Ihmiset ovat hyvin tarkkoja kengistään. Niitä kiillotetaan koko ajan. Itse puhdistan kenkäni vain aamuisin. Sekin tuntuu turhalta, sillä päästyäni pölytietä bussipysäkille, ne näyttävät taas samalta. Vaatteiden tulee olla silitetyt. Samaisen pölyn takia vaatteita täytyy pestä koko ajan. Ne pestään käsin. Ja sitten taas silitetään. Myös kodit siivotaan joka aamu. Lakaistaan ja luututaan. Miksi? No se pöly. Siksi monissa perheissä on palvelija, joka auttaa pölyn mukanaan tuomasta kodinhoitotaakassa. Se on nimittäin kokopäivätyö.

Työmatka

Kuljen päivittäin läpi Sambian vilkkaimman markkinaalueen. Käytännössä se tarkoittaa hurjaa määrää katumyyjiä. Reitti on ruuhkainen ja ahdas. Hajuja, tomua, meteliä, väistelyä ja tervehtimistä. Good morning Madam! How are you Madam? Hallo muzugu! Hey sister! Taxi Madam! My wife, how are you? Afternoon sister! Muzugu! Good morning Cynthia! Hymyilen, vastailen ja saan jatkaa matkaani rauhassa. Kapenta, kuivatut pikkukalat haisevat pahalle.

Hiukset.

Afrohiukset eivät kasva pitkiksi. Jos näet naisella pitkät letit, ne ovat yleensä pidennykset. Monet käyttävät peruukkeja. Minun pääni loistaa päivä päivältä valkoisempana.

Eläimet

Koiria ei koskaan pidetä sisällä talossa. Ne asustavat ulkona aidatuissa pihoissa vahtikoirina ja haukkuvat öisin keskenään. Eläimiä ei arvosteta suuresti muussa kuin syömistarkoituksessa. Meidän kampuksen pihalla hengailee koiria, kana, kukko ja tipuja.

Julkinen liikenne

Aikatauluton, mutta uskomattoman toimiva. Busseja, yleensä minibusseja, kulkee paljon. Ne ajavat tiettyjä reittejä poimien ihmisiä matkalla kyytiin pysäkeiltä tai niiden väliltä. Autossa on kuljettaja ja rahastaja, joka haalii matkustajia kyytiin. Minibussissa on yleensä 11 istumapaikkaa ja siellä matkustaa yleensä 16 henkeä. Pysäkeillä on "call-boys", jotka organisoivat kovaäänisesti ihmisiä eri paikkoihin meneviin busseihin. Busseissa ei lue mihin ne menee. Silti oikea bussi löytyy aina. Harhaileva muzugu voidaan taluttaa kädestä pitäen oikeaan paikkaan.

Sää

Vaihtelee. On kuulemma ollut poikkeuksellisen pitkä ja kylmä kausi. Päivä lämpötila kipuaa yleensä reippaasti yli 30 asteeseen, mutta öisin saattaa edelleen laskea noin kymmeneen, mikä tarkoittaa, että peiton tulee olla paksu. Monet sairastavat tämän lämpötilavaihtelun vuoksi. Itse olen taas terve. Kissan välttely auttoi. Kuumin kausi on tuloillaan, marraskuussa alkaa sadella.

Vapaa-aika

Olen suosittu ystävä. Ihimiset haluavat viettää aikaa kanssani. Poden melkein koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi kotona tai tarpeeksi jonkun kaverin kanssa. En vieläkään tiedä, missä tulen asumaan, kun nykyinen perheeni ei halua, että muutan ja uusi perhe odottaisi jo muuttoani. Pitänee päättää pian. Pakoilin eilen päätöstä ja toisen emännän kotiinpaluun aiheuttamaa kaaosta siitymällä anniskeluravintolan puolelle katsomaan jalkapalloa. Täällä näkee kaikki Englannin Valio Liiga pelit. Koska en asusta rikkaalla alueella, vaan paikallisten seassa, kaltaiseni naispuolinen muzugu katsomassa jalkapalloa baarissa kiinnittää huomiota, mutta niin tekee kaikki muukin mitä teen. Olen jo tottunut siihen. Nautin olostani täällä.

Hierarkiaa perhepiirissa

Vajaan kuukauden tarkkailun ja varovaisen utelun toloksena, olen alkanut hahmottaa yhteiskunnan ja perheiden rakenteita. Aiemmin mietiskelin paikkaani talossa, enkä syyttä. Asia ei ollutkaan aivan yksiselitteinen. Löysin viisi tekijää, jotka vaikuttivat asemaani perheessä, toisaalta selkeyttäen, toisaalta sekoittaen hierarkiaa. Näitä ovat ikä, sukupuoli, raha, vieraus ja ihonväri, joista kaksi viimeistä aiheuttavat poikkeuksia.

Normaalissa perheessä isä on perheenpää. Tämä asema tulee sukupuolen ja tulojen mukana. Mies tuo leivän pöytään ja vastaa taloudesta yksin. Isännän asema ei ole helppo. Saadakseen vaimon ja perustaakseen perheen, miehellä tulee olla hyvät tulot, sillä hän ei ainoastaan osta ruokaa, vaan miehen tulee myös vaatettaa vaimo ja lapset sekä vastata kaikista heidän tarpeistaan, niin kouluksesta kuin vapaa-ajastakin. En vielä tiedä tarkkaan äidin asemaa talossa, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä, sillä en ole vielä päässyt tutustumaan sellaiseen perheeseen. Uudessa kodissani asuu vain naisia, kaksi siskosta ja heidän pienet lapsensa sekä yksi serkkutyttö. Vanhempi siskoksista, minun ikäinen kolmen lapsen äiti, kertoi olevansa asumuserossa miehestään, koska tämä käytti liikaa alkoholia ja he riitelivät koko ajan. Lapset seurasivat äitiä. Edellisen isäntäni puheista olen ymmärtänyt, että on hyvin poikkeuksellista, että mies pitää yksin huolta lapsistaan. Äidin poismenon jälkeen lapset jäävät usein sukulaisten huostaan tai pahimmassa tapauksessa kadulle. Näin isät voivat jatkaa omaa elämäänsä ja mahdollisesti perustaa uuden perheen.

Ensimmäinen perheeni oli siis poikkeuksellinen. Poikien äidin kuoltua isä on ottanut vastuun heistä sekä tyttärestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Afrikkalaiseen tapaan pakettiin kuuluu myös sisarusten lapset ja sisarukset aina tarpeen tullen. Kun talossa on vain poikia, hierarkian määrää ikä. Nuorin pojista on tällöin alimmassa asemassa ja häntä voidaan jopa pitää talon naisena. Naiseus perheessä ei siis ole tavoiteltava asema. Kun taloon tulee naisia, siivous ja kokkaus vastuu siirtyy automaattisesti heille, ikään ja sukulaissuhteeseen katsomatta.
Entä kun taloon tulee valkoinen, suvun ulkopuolinen, lapsia vanhempi nainen, joka käy töissä ja maksaa vuokraa? Siinäpä kysymys. Aluksi vierauteni vaikutti asetelmaan ja olin melkeimpä isännän rinnalla hierarkiassa. Kun läsnäoloni muuttui normaaliksi ja aloin itsekin tuntea oloni perheenjäseneksi, tilanne oli edelleen kaksijakoinen. Naisena minun olisi pitänyt olla kodinhengetär, kokata ja pyykätä, mutta millä ajalla? Eräänä aamuna yritin mennä auttamaan aamupalan laitossa. Minut häädettiin pois keittiöstä ja veljeni käski minun vain mennä valmistautumaan töihin lähtöön. Silloin ymmärsin asemani.Koska isännän tavoin lähdin joka aamu töihin ja toin rahaa taloon, myös minä olin talon leivän tuoja ja siksi asemani vakiutui hierarkiassa isännästä seuraavaksi. Jos en olisi valkoinen ja suvunulokpuolinen, naiseuteni olisi saattanut edelleen vaikuttaa asemaani.

Otteita päiväkirjasta:

12.8.2009 Muuttopäivä
En haluaisi muuttaa. Luulin vielä viikko sitten, että haluaisin, koska joudun kolmen viikon ajan jakaa huoneen kahden muun kanssa ja blaa blaa blaa...mutta en enää halua. Kaikki nämä ihmiset on niin kivoja. Ehdin juuri tutustua perheen tyttäreen ja serkku-tyttöön ja nyt joudun lähteä. Tulee hurja ikävä. Etenkin veljeäni Kommandoa (tunnetaan myös nimellä Emmanuel) Kuka nyt piristää mun päivä? Miten mun kommando-koulutsta voidaan jatkaa? Myös mahdollisuus käyttää nettiä kotona katoaa ja mahdollisesti autokin. Toivottavasti myös yskä. Sen takia muutan. Bibi (perheen kissa) ei ole oikein hyväksi mun astmalle. Eihän tämä nyt mikään yllätys ollut, mutta jotenkin ajattelin, että voisin asua täällä.

Veljeni Kommando (kuvassa)

Sunnuntaina kaikki paheni. Astmalääkkeet ei enää auttanut ja jouduin mennä lääkäriin. Isäntä ja Emmanuel vei mut sinne, vaikka täällä oli jo talo täynnä väkeä järjestelemässä isännän syntymäpäiväjuhlia. Sain niin stydit lääkkeet, että en saanut nukuttua kahteen yöhön, kun leposyke huiteli 90:ssä. Siitä ei tule hyvä olo. Myöskään yskä ei kadonnut. No lääkäriähän siinä taas tarvittiin ja kuten arvata saattaa, mun käskettiin kontrolloida ympäristöäni eli ei eläimiä, pölyä eikä savua. Kaksi jälkimmäistä tulee olemaan vaikeita fyysisesti, tämä ensimmäinen henkisesti. Kolmessa viikossa ehtii kiintyä perheeseen hyvin paljon.

Synttärit oli mun aiheuttamasta viiveestä huolimatta hauskat. Tultiin takaisin ja alettiin kokata. Kommandojen kokkikoulu. Ihmiset söi, joi ja tanssi. En ole ikinä ennen ollut juhlissa, joissa "tanssilattia" on täynnä miehiä ja vielä miehiä, jotka osaa tanssia. Hauska paikka tämä.

Ostaisi oikean kokoiset vaatteet!

Sambia on virallisesti kristitty maa. Valtaosa paikallisista kuuluu johonkin kristittyyn seurakuntaan, loput ovat muslimeja tai muiden pienten luonnonuskontojen edustajia. Uskonnottomia ei ole olemassa. Uskonnolla on täten iso rooli imisten elämässä jase näkyy ruokarukouksina, ristiriipuksina, lukuisina kirkkoina ja ennen kaikkea jokapäiväisessä kanssakäynnissä käytävissä keskusteluissa. Viisi tuntia maahan saapumisen jälkeen, vastasin ensimmäistä kertaa kysymykseen: Mihin kirkkoon kuulut?

Jumalan merkitys ihmisten elämässä on selvästi korostunut olosuhteiden vuoksi. Ei ole lainkaan poikkeuksellista kuulla, että jollain on mennyt huonosti; köyhyyttä, työttömyyttä, läheisten menetyksiä, mikä on johtanut alkoholismiin ja vielä huonompaan elämäntilanteeseen. Pelastukseksi on tullut uskonto ja Jumala. Monet sanovat syntyneensä uudestaan löydettyään Jeesuksen ja sitä myötä oikean elämäntien. Alkoholin ja muiden huumausaineiden käyttöön suhtaudutaan aika musta-valkoisesti. Ne jotka ovat joskus olleet "huonoilla teillä" eivät uskoon tultuaan enää koskekaan alkoholiin ja sama pätee usein heidän läheisiinsä. Raamatusta löytyy vastaus kaikkiin elämäntilanteisiin ja sitä seurataan uskollisesti. Se tuo lohtua ja turvallisuuden tunnetta ihmisille, joita koetellaan muullakin kuin maitolitran hinnannousulla. Uskonnolla on tila ja tarve. Lähetyssaarnaajat ovat selvästi tehneet tehokasta työtä sillä evoluutio vs. kreationismi keskustelussa olen vähemmistön edustaja, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Valtavirrasta löytyy silti aina vastavirran uimareita. KYP:n toimistolla käytiin eräänä päivänä hyvin kiihkeä ja mielestäni huvittava väittely aiheesta katolinen kirkko ja sen johtajat. Paavi lausuntoineen ei ole kovin suuressa suosiossa paikassa, jossa taistellaan HIV/AIDSia vastaan. Osansa saivat myös katoliset papit kaapuineen: Miksi miehen pitää pukeutua niin isoihin vaatteisiin, että se tarvitsee pikku poikia niitä kannattelemaan. Ostaisi oikean kokoiset vaatteet!

Koti on alkanut tuntua kodilta.

Isäntä on ollut koko viikon poissa työmatkalla Etelä-Afrikassa ja jäimme veljieni kanssa (perheen pojat ja kaksi serkku-poikaa) viiteen pekkaan pitämään taloa pystyssä. Minun oli määrä olla talon emäntä ja pojat olivat jo kaavailleet minulle viikon mittaisen keittiö vuoron, mutta toisin kävi. Minä sairastuin ja pojista tuli minun hoitajiani. Parempia hoitajia en olisi voinut toivoa. Pojat siivoavatvat, laittavat ruokaa ja pyykkäävät. Jos nukuin ruoka-ajan ohi, ateria tuotiin minulle sänkyyn tiukan ilmoituksen kanssa: Maiju, you have to eat.

Pojat kyyditsivät minut lääkäriin ja viihdyttivät laulamalla Back Street Boyseja, sellaista kun oli löytynyt tietokoneeltani. Kodinhengettären ominaisuuden lisäksi pojat ilmoittivat miespuoliselle ystävälleni, joka kävi minua katsomassa, olevansa minun henkivartioita. Tehtyäni selvityksen ystäväni taustoista ja toimista, ajattelin, että tältä sen täytyy tuntua, kun
on veljiä, jotka huolehtii.

Vaikka huonoimpana päivänä oli sellainen olo, että haluan kotiin täältä, omaan sänkyyn, oman peiton alle, mieli on jo muuttunut. Tämä on nyt minun kotini. Yhteiset asiat tekee olosta kotoisan; musiikki, nauru, jalkapallo, jota katsotaan nauliutuneena päivällispöydästä,
kortinpeluu kynttilänvalossa sähkökatkon aikaan, luontodokumentit National Geographicilta,
valokuvaaminen, yhteinen huumori; henkilö, joka puhuu liian kovaa kuunnellessaan Metallicaa
iPodiltani, jolle muut naureskelevat samalla kun hän osoittelee tahroja pöydän pyyhkijälle.
Pienet asiat. Ne jotka tekevät meistä samanlaisia. Ihmisiä.

Muzugu ottaa kylmia kylpyja

Olen nyt asettunut taloksi uuteen kotiini Kabmataan. Perhe on hurjan mukava ja fasiliteetit ilmeisen laadukkaat. Jaan vielä toistaiseksi huoneen isäntäni siskon ja siskontyttären kanssa.Vaatii vielä vähän totuttelua nukkua vieraan ihmisen kanssa samassa sängyssä, saman peiton alla.Huoneen pitäisi olla kohta yksin minun, sillä kyseiset henkilöt ovat täällä vain vierailulla.Talossa asustelee myös isäntäni kaksi poikaa ja mahdollisesti vain vierailulla oleva sukulaispoika.
Jos päätän jäädä tänne asumaan, alan maksaa isännälle vuokraa omasta toiveestani. Niin on mielestäniselkeämpää. Saanhan kuitenkin katon pääni päälle, lämpimän kylvyn sekä aamiaisen ja päivällisen.Käsin syöminen alkaa pikkuhiljaa sujua ja kiitos tulee jo sujuvalla njanzalla. Välillä onkuitenkin vaikea tietää mitä kaikkea voi ja ei voi tehdä ja mitä pitää ja mitä ei ja milloin. Peseytymistä varten keitetään kuumaa vettä ja toimitus tehdään kylpyammeessa napon kanssa. Ensimmäisellä kerralla minulle hieman naureskeltiin, kun tiedustelin miten kylpeminentapahtuu. Tänä aamuna kyselin kylpyveden perään ja kun alkoi vaikuttaa siltä, että se olisi vaivalloista, sanoin että voin ihan hyvin käydä vain kasvo- ja hammaspesulla. Autossa matkalla töihin isäntäni sitten totesi hieman huvittuneena, että hänelle kerrottiin, että nyt se haluaakäydä kylmässä kylvyssä. Ei kuulemma tähän aikaan vuodesta. Lämminvesi on aina aamuisin valmiina. Kotiapulainen, joka käy siivoamassa talon joka aamu pitää siitä huolen. Huomisaamua odotellessa.
Isännän asema on talossa hyvin selkeä. Hän tuo rahan taloon ja käy kaupassa. Kaikesta muusta huolehtii pojat tai muut talossa asustelevat sukulaiset. Itse en oikein vielä tiedä paikkaani.Vieraana minusta pidetään hyvää huolta, mutta on kuitenkin kehotettu olemaan kuin kotona. En tiedä kenelle ruuanlaitto vastuu siirtyy, kun naiset poistuvat. Ehkä minun pitää opetella valmistamaan shimaa, hassua käsinsyötävää maissipuuroa. Isäntäni vie minut aamuisin töihin ja noukkii mukaansa kotimatkallaan, sillä olemme molemmat samalla suunnalla. Tänään haimme kotimatkalla mukaan isännän vanhan opiskelutoverin, joka jäi taloon päivälliselle. Hämmästyksekseni päivällinen oli katettu vain meille kolmelle ja muu perhe söi keittiön lattialla suljetun oven takana. Tällaiset tilanteet saa oloni aina hieman vaivautuneeksi, etenkin kun isäntä huikkaa poikansa paikalle kaatamaan meille kannusta lämmintä vettä käsienpesuavarten.
Pojat ovat jo ainakin suomen mittakaavassa aikuisia, 19 ja 20. Täällä perheet kuitenkin asuvat pitkään yhdessä ja etenkin sisarusten lasten elättäminen on ilmeisen normaalia. Niin sanottu co-habiting mitä suomessa harrastamme saa osakseen kulmakarvojen nostelua, mutta on yleistymässä täälläkin. Vanhemmat ovat huolissaan lapsistaan eikä ihan suotta. Nuoria ei haluta päästää juhlimaan, sillä alkoholismi on yleistä ja aviottomien lasten määrä korreloi illanviettojen kanssa. Valtaosallatapaamistani ihmisistä on lapsia, jotka ovat joko aviottomia tai edellisestä avioliitosta. Minua ei pidetä lapsettomuuteni takia mitenkään outona, pikemminkin järkevänä ja vastuullisena.
Työt edistyvät hitaasti. Oli hienoa päästä mukaan tekemään organisaatiolle strategiaa seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Työkulttuuri yllätti ennakkotiedoista huolimatta. Saatan liioitella jos sanon, että 50% ajasta tehdään työtä. Ehkä sen aikaa näytetään aktiiviselta ja loppuaika vaan menee kaikenmaailman seisoskeluun ja höpöttelyyn ja odotteluun. Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire, muuten voisi jo vähän kiristää. Tiistaiksi tarkoitettua orientaatiota ei olevieläkään tapahtunut. Nythän on vasta torstai.

Nopeasti vain

Sellaiset oli tunnelmat ensimmaisen paivan jalkeen. Nyt minut on otettu perheeseen asumaan ja paasin vihdoin internetin aareen. Viikonloppu vietettiin konferenssikeskuksessa Strategia suunnitelmaa tehden ja alan viihtya taalla paiva paivalta paremmin. Kultturishokki lientyy pikkuhiljaa. Ihmisten ystavallisyys jaksaa hammastyttaa; olen saanut kaksi kotitarjousta, useita oppaita ja opastajia seka jopa pari tarjousta Afrikka-aikaiseksi poikaystavaksi =) Niista olen toistaiseksi kieltaytynyt kohteliaasti. Odotan innolla huomista tyohonperehdyttamista ja jo nyt laheisilta tuntuvien uusien ystavien nakemista.
Kirjoittelen myohemmin enemman tuntemuksia ja kokemuksia.

Pölyä, tomua ja sekamelskaa

Vuorokauden valvomisella saavutettu väsymys ei ole ehkä paras tila astua uuteen maahan,etenkään maahan, jossa aikoo asua seuraavat puoli vuotta. Olen siis päässyt turvallisesti perille Lusakaan ja minut on otettu lämpimästi vastaan paikallisessa järjestössä Kanyama Youth Programissa eli KYP:ssä. Lentokoneesta ulosastuessa vastassa oli kova, mutta lämmin tuuli, kuiva ja ehkä vähän karumaa sekä suloinen koululaiskuoro laulamassa tervetuliaislaulua kaikille maahantulijoille. Ei voinut olla hymyilemättä. Kaksi koulun opettajaa bongasivat harhailevan haamun lentokentän ovelta ja niin alkoi matka ilman kuljettajaa, liikenneympyröitä vääräänsuuntaan. Päätin katsella vain maisemia, niin kuin Turkissa olin oppinut. Pikkuhiljaa liikenne lisääntyi, torvet alkoi soida ja matka pysähdellä. Oli saavuttu keskustaan. Vasta illemmalla samaa ruuhkaa ja keskellä katua kulkevia katukaupustelijoita ihmetellen tajusin, ettei hieman ahdistavalta tuntunut katukuva ollut paha mitensattuu ajavien autojen takia, vaan niiden ihmisten paljouden. Kaikki menossa erisuuntiin autojen seassa välillä kummallisesti mulkaissen nähdessään valkoisen pääni autonikkunassa. Olen ainoa ja siihen pitää tottua. Itse totun varmaan nopeasti siihen, että ympärillä on pelkkiä tummia ihmisiä, koska enhän itse näe kuinka erilainen olen. Mutta ne muut näkevät.
Koulun piha hurjasti tuulessa pöllyävän tomun ja korjausta odottavien autojen koristamana tuntui aluksi hieman vieraalta työympäristöltä. Kierroksen aikana mielessä kävi useamman kerran, että mitä ihmettä minä täällä teen? Aionko oikeasti jäädä tänne? Kenen idea tämä oli? Mutta sittenhuomasin sen mistä olin niin paljon etukäteen kuullut. Sambialaisten ystävällisyys ja lämminhenkisyys. Ehdin istua toimistossa hädin tuskin 10 minuuttia, kun sihteerinä toimiva tyttö ehdotti, että hän voisi kysyä äidiltään, jos voisin muuttaa heille asumaan, ettei minuntarvitsisi asua kolmea viikkoa hostellissa, niin kuin oli suunniteltu. 15 minuutin kohdalla alkoi jo tuntua kotoisalta ja ajatus täällä työskentelystä suorastaan mukavalta. Kodista ei tee kotia paikka, vaan ihmiset, tuumasimme yhden sedän kanssa teetä siemaillen.