Vain elämää ei sen enempää...

On perjantai-iltapäivä, kello on puoli viisi. Kuumuus helpottaa pikkuhilkaa kun pahin auringon paahde on ohi ja maisema muuttuu vähitellen kellertävän oranssiksi. Päätän työt tältä viikolta ja lähden kohti kotia. Kampuksen nurmella on nuoria poikia rakentamassa ihmispyramidia. Otan niistä kännykällä kuvan ja katselen hetken aikaa tuota hämmästyttävää akropatiaa, joka on epäilemättä itseopittua. Koulun portista ajaa sisään auto. Pysähdyn hetkeksi laittamaan nappikuulokkeet korviin ja musiikin soimaan. "Sister, taxi?" Pyöritän päätäni. Astun ulos portista kampuksen edustalla tayttyvien minibussien sekaan. Ne matkaavat Kanyamaan, minä kaupunkiin. "Hello mami!" "Come here my friend!" Hymyilen, vilkutan ja jatkan matkaa. Mietin
miksi oikaisen pölytien kautta kun minulla on varvastossut jalassa. Noh, likaiset ne jalat ovat jo joka tapauksessa. Samaan pesuun.

Olen hyvällä tuulella, vaikka huomisen päivän uimaretki juuri siirtyi sunnuntaille. Ehkä se johtuu perjantaista. Vastaan tulee teatteriryhmän nuoria kantaen rumpuja. Tervehdin heitä ohi mennen. Siirryn autotien varteen ja alan väistellä. Vastaan tulee ryhmän vetäjä, yksi KYP:n hallituksen jäsenistä. He ovat käyneet esiintymässä Materossa. Juttelemme hetken. Hänen seurassaan oleva tyttö ei puhu. Minut esitellään hänelle viittomakielellä. Jatkan matkaa.

"My wife, how are you?" "Fine, how are you?" Rekka, bussi, auto. Tuttuja kasvoja myymässä tuotteitaan tienvarressa. "You are fine?" "Yes." Hymyilen. Minibussi, auto, Coca-cola-mainoksin maalattu jäätelönmyyntipolkupyörä, ihmisiä, pyörätuoli, ihmisiä, kottikärryt...Ipodin sekoitus on valinnut uuden kappaleen; Vain elämää ei sen enempää...Niinpä. Hymyilen. Väistely jatkuu. "Hello sweetie!" Ihmisiä, kuorma-auto, minibusseja. Nuori mies tulee horjuen tien sivusta. Hän on jollain tavalla vammautunut. Hän tarttuu käteeni kiinni, yritän irrottautua otteesta. Samassa takanani kulkevat miehet tulevat väliin ja nuhtelevat hänen käytöstään. Kiitän herroja ja jatkan matkaa. Vain elämää ei sen enempää. "Sister, you are ok?" "Yes, I'm ok."

Väistely tihenee mitä lähemmäksi City Marketia pääsen. Vilkuttelen tutuille kasvoille ja hymyilen. Väistelen. Poliisi tyhjensi keskustan kadut katumyyjistä edeltävällä viikolla, mutta Los Angeles Road on edelleen täynnä. "Still no taxi madam?"Kysyy tutunnäköinen taxikuski. "No thank you, I'm still walking." Loput rivissä tyytyvät vain vain nostamaan peukalon kysymykseksi, onko kaikki hyvin. Vastaan nostamalla omani ja hymyilen takaisin. Ei taksia tänäänkän. Minä kävelen.

Ylitän Mumba Roadin, ison tien joka kulkee keskustan läpi. Osaan jo katsoa oikeaan suuntaan, ensin oikealta, sitten vasemmalta. Vilkaisen varmuuden vuoksi toiseenkin suuntaan. Eihän sitä koskaan tiedä. Kayn ostamassa pullon kylmää vettä. Se tekee hyvää. Pitäisi muistaa juoda enemmän. Kaupungissa on väljempää vaikka on ruuhka aika. Katumyyjät ovat poissa.
Suuntaan bussipysäkille. Tai oikeastaan se on aukio tai tori, täynnä busseja. Lähestyn paikkaa josta bussit Chilenjeen lähtevät, otan kuulokkeet pois korvilta ja alan kuunneella huutoja. "Shoprite, shoprite, shoprite." Se on minun. Joudun takapenkille. Kaksi isoa ihmistä ja kaksi pienempää. Liiskaudumme yhteen ja bussi kaartaa liikenteen sekaan.

Busseilla on tapana oikoa. Huoltoasemien pihat, vastaantulevienkaista, tienpiennar. Sillä pääsee ruuhkien ohi. Kai täälläkin on joillain kiire. Musiikki ja omat ajatukset vievät pois ahtaasta, hyppivästä bussista. Olemme pölytiellä, oikoreitillä. Bussimme pyrkii takaisin liikenteen sekaan, mutta joutuu pysähtyä puoliksi vastaantulevien kaistalle. Sieltä tulee auto. Se ei edes yritä väistää. Se pysähtyy. Kuljettaja on poliisi. Sen perästä tuleva bussi ajaa suoraan keulamme eteen ja pysähtyy. Ulos astuu poliisi. Ihmiset huokailevat tuskastuneena. Kaikki tietää mitä tämä tarkoittaa. Poliisi avaa etuoven, käskee edessä istuvan rouvan ulos ja nousee itse kyytiin. Bussi ajetaan lähimälle pysäkille. Rouva kävelee. Kaikki poistuvat kyydistä. Pysäkin pojat järjestävät meille uuden bussin. Pääsen paremmalle paikalle. Matka jatkuu. Vain elämää ei sen enempää.

Hyppään ulos bussista ja lähden kävelemään kohti kotia. Housut ovat liiskautuneet kiinni ihoon. Tervehdin lähikioskinmyyjiä ja astun pölytielle. Punaisena loimuava aurinko saa oranssin hiekan näyttämään entistäkin oranssimmalta. Kohta tulee pimeää. Tutut lapset pelaavat jalkapalloa kotikadulla. Ohikulkijaa väistetään kohteliaasti. Meidän vihreän portin edessä on auto.
Vieraita kylässä. Astun portista sisään. Siellä on odottaa tuttu vastaanotto. "Auntie-Maiju!" Lapset ja koira juoksevat vastaan. Tällaista on elämä täällä, ei sen enempää...