Viikko sitten istuin nettikahvilassa ja mietin tätä hetkeä. Miltä nyt tuntuisi? Olisiko mukavaa olla kotona? Olisiko kylmä? Olsiko kova ikävä takaisin? Ja yritin samalla nauttia niistä viimeisistä hetkistä perheen ja ystävien kanssa ja tietysti siitä lämmöstä, joka Suomessa on lähinnä poikkeustila.
Matka oli pitkä. 24 tuntia siirtymää elämästä toiseen. Vähitellen enemmän ja enemmän valkoisia ihmisiä, kylmempää ja kylmempää ilmaa ja lopulta pelkkiä suomalaisia ja Suomen hyytävä kylmyys. Siinä väsymyksen tilassa matkan aikana ehti käydä läpi monen monta ajatusta ja tunnetilaa ahdistuksesta odottavaan innostukseen.
Kotona mielen valtasi taas outo välitilaolo. Toisaalta tuntui täysin absurdilta olla yhtäkkiä kotona kaikkien rakkaiden ihmisten seurassa omien tavaroiden keskellä ja toisaalta tuntui kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Pienet ylellisyydet naurattivat. Lämmin suihku, kylmää juomavettä suoraan hanasta, mikroaaltouuni, tasaiset hiljaiset tiet, haarukat ja veitset, juusto, ruisleivät ja karjalanpiirakat, koko kylpyhuone. Mutta niihin tottui nopeasti. Niin nopeasti, ettei niistä vajaan viikon jälkeen enää osaa edes nauttia ylellisyyksinä, koska ne kuuluvat tänne. Se vähän harmittaa. Tällainenko ihmismieli on? Sambiassa matkustaessa lämpimät suihkut, tai yleensä suihkut, jaksoivat naurattaa joka kerta ja niistä oli niin iloinen, että pesi hiuksetkin vähintään kerran päivässä vaan, koska se oli niin helppoa ja hauskaa. Miksei se täällä tunnu samalta?
Ennen paluuta luulin, että ylellisyyksiin tottuminen vie kauemmin ja säähän suomalainen tottuu nopeasti. Toisin kävi. Puolivuotta keskimäärin +30 asteessa vaikuttaa kylmyyteen tottuneeseen suomalaiseenkin niin paljon, että ulos meno -10 asteessa tuntuu itsetuhoiselta. Edes kerrospukeutuminen ei auta. Kommandon täytynee hankkia kommandopipo, naama jäätyy.
Niin miltä nyt tuntuu? On mukavaa olla kotona ja nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä. Sitä ei ymmärräkään miten kova ikävä niitä on, ennen kuin ne taas näkee. On kylmä. Ja on ihan hurja ikävä takaisin Sambiaan, siihen selittämättömään tunnelmaan ja niiden kaikkien rakkaiden ihmisten luokse.
Yhden tärkeän asian opin ymmärtämään: Onneksi minulla on mahdollisuus valita.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
perjantai 15. tammikuuta 2010
Viimeiset hetket toisessa maailmassa
Jaahyvaisia, jaahyvaisia. Miksi lahdet? Mikset jaa? Koska tulet takaisin? Voi kumpa se olisikin niin yksinkertaista.
Tekee mieli jaada. Tekee mieli menna kotiin. Kumpiakin ei voi tehda. Tanne jaa taakse kokonainen elama; perhe, ystavat, kollegat, oppilaat, tyo, koti, hauskanpito... Suomesta lahteissa tiesi, etta palaa takaisin ja nakee kaikki ihmiset taas pian. Naita ihmisia ei valttamatta nae enaa koskaan. Se tuntuu pahalta. Niin pahalta, ettei sita pysty ajatella. Se on pakko siirtaa syrjaan.
Koko viikko on ollut taynna viimeisia hetkia. Viimeinen uiminen, viimeinen jalkapallo peli, viimeinen lounas tyotovereiden kanssa. Siihen teurastettiin kana meidan kampuksen pihalta. Viimeinen tyomatka Los Angeles Roadilla, viimeisine tervehtimisineen. Siina ilta-auringon lammittaessa selkaa, ihmisten vilinassa jain miettimaan tata kuutta kuukautta ja mita sina aikana on muuttunut. Muistan, kun ensimmaisen kerran nain sen kadun, ajattelin, etten ikina tule tottumaan siihen. Se ahdisti. Nyt sita tulee jopa ikava. Kohta kukaan ei enaa tervehdi. Sulaudun harmaaseen hiljaiseen massaan joka tuijottaa ulos bussin ikkunasta valtellen ihmiskontakteja.
Viimeinen ilta ystavien kanssa. Viimeinen matka auton lavalla baarista toiseen. Viimeinen tanssi. DJ:lla oli huumoria: MJ Black or White. Viimeinen yo omassa sangyssa. Viimeinen aamuhampaidenharjaus ulkona saatilaa kuulostellen. Viimeinen kylpy ilman suihkua. Viimeinen nshima lounas. Ja se aina niin ahdistava pakkaus lasten kysellessa olenko lahdossa ja minne ja koska palaan. Niin. Koska palaan? Toivottavasti joku paiva.
Tekee mieli jaada. Tekee mieli menna kotiin. Kumpiakin ei voi tehda. Tanne jaa taakse kokonainen elama; perhe, ystavat, kollegat, oppilaat, tyo, koti, hauskanpito... Suomesta lahteissa tiesi, etta palaa takaisin ja nakee kaikki ihmiset taas pian. Naita ihmisia ei valttamatta nae enaa koskaan. Se tuntuu pahalta. Niin pahalta, ettei sita pysty ajatella. Se on pakko siirtaa syrjaan.
Koko viikko on ollut taynna viimeisia hetkia. Viimeinen uiminen, viimeinen jalkapallo peli, viimeinen lounas tyotovereiden kanssa. Siihen teurastettiin kana meidan kampuksen pihalta. Viimeinen tyomatka Los Angeles Roadilla, viimeisine tervehtimisineen. Siina ilta-auringon lammittaessa selkaa, ihmisten vilinassa jain miettimaan tata kuutta kuukautta ja mita sina aikana on muuttunut. Muistan, kun ensimmaisen kerran nain sen kadun, ajattelin, etten ikina tule tottumaan siihen. Se ahdisti. Nyt sita tulee jopa ikava. Kohta kukaan ei enaa tervehdi. Sulaudun harmaaseen hiljaiseen massaan joka tuijottaa ulos bussin ikkunasta valtellen ihmiskontakteja.
Viimeinen ilta ystavien kanssa. Viimeinen matka auton lavalla baarista toiseen. Viimeinen tanssi. DJ:lla oli huumoria: MJ Black or White. Viimeinen yo omassa sangyssa. Viimeinen aamuhampaidenharjaus ulkona saatilaa kuulostellen. Viimeinen kylpy ilman suihkua. Viimeinen nshima lounas. Ja se aina niin ahdistava pakkaus lasten kysellessa olenko lahdossa ja minne ja koska palaan. Niin. Koska palaan? Toivottavasti joku paiva.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Mustavalkoista elämää
Muzungu. Se olen minä. Tunnistan nimeni kaduilla. Kaikki myös tunnistavat minut. Sen olen jo oppinut. Toiset ovat antaneet minulle uuden nimen, reagoin kaikkiin; Cynthia, Mary, Julia, Sofia, Linda jne. Bussipysäkillä ei ainoastaan tiedetä mihin bussiin nousen, vaan myös millä pysäkillä jään pois.
“Here mami, Shoprite bus!”
”She’s dropping at Francis Corner!”
”Oo, this ka muzungu?”
Ihmisiä bussissa naurattaa. Minuakin. Olen tunnettu etenkin työmatkani varrella. He tietävät mistä ostan banaanini, koska olen myöhässä töistä, milloin lähden ajoissa, koska olen sairaana. Jotkut ovat jopa liikuttavan huolissaan, jos minua ei ole näkynyt muutamaan päivään. Olen osa päivärutiinia. Kävelevä muzungu, jota taksikuskit vain tervehtivät, kun tietävät, ettei se kuitenkaan ota taksia. Kaikki huomaavat minut ja muistavat minut, koska minä olen erilainen. Erivärinen.
Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olla erilainen. Hassuinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että en ole enää aikoihin tuntenut oloani erilaiseksi. Minä en nimittäin näe erilaisuuttani. Tumma ihonväri on täällä normi. Kaikki jotka näen ovat tummia. Muzungut pistävät silmään. Minunkin silmääni. Mutta minä en näe itseäni. En näe sitä erilaisuutta, jonka kaikki muut näkevät.
Minua kohtaan on ennakkoluuloja. Tai pitäisikö sanoa valkoisia ihmisiä kohtaan, eiväthän ne ole henkilökohtaisia. Kaikki valkoiset ihmiset ajavat autoja, kayvät ostoskeskuksissa, asuvat kalliilla alueella isoissa taloissa eli siis kaikki muzungut ovat rikkaita. Valkoinen ihminen=rahaa. Meiltä ollaan myös koko ajan pyytämässä jotakin, jos ei suoraan rahaa tai ruokaa, niin kontakteja tai naimisiinmenoa. Jos paikallinen nähdään muzungun kanssa, ajatellaan heti, että hän on rahan perässä.
”Did you marry her because she is your age?”
Kuulin eräänä päivänä kysyttävän. Niin. Mistä tietää ihmisten motiivit. Jotkut paljastavat ne heti, jotkut yrittävät peitellä, ja jotkut ovat aidosti ystäviä ilman taka-ajatuksia.
Huomaan, että olen alkanut itse ajatella samallalailla. Eräänä viikonloppuna olin kuuntelemassa live-musiikkia pienellä klubilla ja viereiseen pöytään tuli pariskunta; sambialainen nuori kaunis nainen ja valkoinen vanha mies. Tämä ei ole mikään uusi näky, silti se mietitytti minua kovasti. Kun mies lähti ostamaan juomia, minun teki mieli kysyä naiselta: ”Miksi?”. Onko se vain se raha? Toive paremmasta elämästä. Entäpä onni? Tuoko se raha sen? Ehkä se poistaa kurjuuden. Mies palaa pöytään. Samoin minun sambialainen ystäväni. Kukaan ei tule kysymään minulta miksi, mutta ajattelevatko kaikki samoin hänestä. Että hän on kanssani vain rahan toivossa. Sitten alkaa soida tuttu kappale; Michael Jackson, No Matter If You Are Black or White. Niinpä. Eihän sillä ole väliä, mutta eroa on.
Meitä kohtaan on myös toisenlaisia ennakkoluuloja ja jopa vihaa. Meidän uskotaan olevan ylpeitä ja ylemmyydentuntoisia. Sellainen tuntuu aina vähän pahalta. Mutta ei mikään stereotypia tule tyhjästä. Kun kuulee tarinoita muzunguista, jotka ovat asuneet Lusakassa käymättä edes kertaakaan kaupungissa, viettäen ainoastaan aikaa muiden valkoisten kanssa, tulee pahoinvoivaksi myötähäpeästä eikä enää yhtään ihmettele mistä moiset käsitykset tulevat, kolonisaatiohistoriasta puhumattakaan. Historiaa ei voi muuttaa, nykyisyyttä voi yrittää.
Minä en tullut Sambiaan elääkseni niin kuin kotonakin. Miten voisin oppia ymmärtämään tätä maata ja kulttuuria, jos en olisi paikallisten kanssa? Ja sehän on ainoa, mikä on erilaista; maa ja kulttuuri. Minulla on kollegoita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä, ihmisiä ympärilläni. Ja me kaikki olemme samanlaisia; suljetaan silmät kun tuuli pöllyttää tomua, kukaan ei halua kastua vesisateessa, jos ei syö, tulee nälkä, hiki kuumalla, vilu kylmällä, väsymys jos ei nuku, läheisyys tuntuu hyvältä, kuolema itkettää, hauskat asiat naurattaa, laulut laulattaa, alkoholi humalluttaa, jalkapallo puhuttaa, ihmiset välittää...
“Here mami, Shoprite bus!”
”She’s dropping at Francis Corner!”
”Oo, this ka muzungu?”
Ihmisiä bussissa naurattaa. Minuakin. Olen tunnettu etenkin työmatkani varrella. He tietävät mistä ostan banaanini, koska olen myöhässä töistä, milloin lähden ajoissa, koska olen sairaana. Jotkut ovat jopa liikuttavan huolissaan, jos minua ei ole näkynyt muutamaan päivään. Olen osa päivärutiinia. Kävelevä muzungu, jota taksikuskit vain tervehtivät, kun tietävät, ettei se kuitenkaan ota taksia. Kaikki huomaavat minut ja muistavat minut, koska minä olen erilainen. Erivärinen.
Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olla erilainen. Hassuinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että en ole enää aikoihin tuntenut oloani erilaiseksi. Minä en nimittäin näe erilaisuuttani. Tumma ihonväri on täällä normi. Kaikki jotka näen ovat tummia. Muzungut pistävät silmään. Minunkin silmääni. Mutta minä en näe itseäni. En näe sitä erilaisuutta, jonka kaikki muut näkevät.
Minua kohtaan on ennakkoluuloja. Tai pitäisikö sanoa valkoisia ihmisiä kohtaan, eiväthän ne ole henkilökohtaisia. Kaikki valkoiset ihmiset ajavat autoja, kayvät ostoskeskuksissa, asuvat kalliilla alueella isoissa taloissa eli siis kaikki muzungut ovat rikkaita. Valkoinen ihminen=rahaa. Meiltä ollaan myös koko ajan pyytämässä jotakin, jos ei suoraan rahaa tai ruokaa, niin kontakteja tai naimisiinmenoa. Jos paikallinen nähdään muzungun kanssa, ajatellaan heti, että hän on rahan perässä.
”Did you marry her because she is your age?”
Kuulin eräänä päivänä kysyttävän. Niin. Mistä tietää ihmisten motiivit. Jotkut paljastavat ne heti, jotkut yrittävät peitellä, ja jotkut ovat aidosti ystäviä ilman taka-ajatuksia.
Huomaan, että olen alkanut itse ajatella samallalailla. Eräänä viikonloppuna olin kuuntelemassa live-musiikkia pienellä klubilla ja viereiseen pöytään tuli pariskunta; sambialainen nuori kaunis nainen ja valkoinen vanha mies. Tämä ei ole mikään uusi näky, silti se mietitytti minua kovasti. Kun mies lähti ostamaan juomia, minun teki mieli kysyä naiselta: ”Miksi?”. Onko se vain se raha? Toive paremmasta elämästä. Entäpä onni? Tuoko se raha sen? Ehkä se poistaa kurjuuden. Mies palaa pöytään. Samoin minun sambialainen ystäväni. Kukaan ei tule kysymään minulta miksi, mutta ajattelevatko kaikki samoin hänestä. Että hän on kanssani vain rahan toivossa. Sitten alkaa soida tuttu kappale; Michael Jackson, No Matter If You Are Black or White. Niinpä. Eihän sillä ole väliä, mutta eroa on.
Meitä kohtaan on myös toisenlaisia ennakkoluuloja ja jopa vihaa. Meidän uskotaan olevan ylpeitä ja ylemmyydentuntoisia. Sellainen tuntuu aina vähän pahalta. Mutta ei mikään stereotypia tule tyhjästä. Kun kuulee tarinoita muzunguista, jotka ovat asuneet Lusakassa käymättä edes kertaakaan kaupungissa, viettäen ainoastaan aikaa muiden valkoisten kanssa, tulee pahoinvoivaksi myötähäpeästä eikä enää yhtään ihmettele mistä moiset käsitykset tulevat, kolonisaatiohistoriasta puhumattakaan. Historiaa ei voi muuttaa, nykyisyyttä voi yrittää.
Minä en tullut Sambiaan elääkseni niin kuin kotonakin. Miten voisin oppia ymmärtämään tätä maata ja kulttuuria, jos en olisi paikallisten kanssa? Ja sehän on ainoa, mikä on erilaista; maa ja kulttuuri. Minulla on kollegoita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä, ihmisiä ympärilläni. Ja me kaikki olemme samanlaisia; suljetaan silmät kun tuuli pöllyttää tomua, kukaan ei halua kastua vesisateessa, jos ei syö, tulee nälkä, hiki kuumalla, vilu kylmällä, väsymys jos ei nuku, läheisyys tuntuu hyvältä, kuolema itkettää, hauskat asiat naurattaa, laulut laulattaa, alkoholi humalluttaa, jalkapallo puhuttaa, ihmiset välittää...
maanantai 14. joulukuuta 2009
Kahden maailman välissä
Yksi kaupunki, kaksi maailmaa. Kaikki haluaisi elää siinä toisessa. Sambia on yksi maailman köyhimmistä maista. Välillä sitä on vaikea uskoa, kun katsoo viimeisen päälle puettuja ihmisiä ostoskeskuksissa, kalliita autoja kaupungilla, valtavia taloja Kabulongassa. Auto on status symboli. Heti kun jollain on rahaa, se näkyy katukuvassa. Kaikki haluavat hienon auton. Eikä siitä voi ketään syyttää. Toisinaan vesilampia kierrellessä katson kateudesta vihreänä niitä ohi jyristeleviä maastureita, joissa kauluspaitaihmiset menevät töihinsä kaupunkiin, kun itse pyrin kuivin jaloin tienvarteen odottamaan bussia, josta taas jatkan jalan slummiin, jossa musta maa muuttuu kuravelliksi jo pienen sateen jälkeen. Slummiin, jossa valtaosaihmisistä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Slummiin, jossa ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen edes yhden aterian päivässä. Slummiin, jossa kolera leviää nopeasti hygienian puutteessa, ja moni kuolee riittävän ravinnon ja terveydenhuollon puutteessa. Joka päivä näen nämä kaksi maailmaa työmatkallani. Kauluspaidat ja korkokengät kaupungilla, köyhyyden ja nälän slummissa. Ja kaiken tämän kekskellä mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Minun, vapaaehtoisen, joka tienaa enemmän kuin suuriosa korkeasti koulutetuista sambialaisista. Minun, jonka ei tarvitse miettiä mistä saan ruokaa, vaan mitä haluaisin syödä tänään. Mennäkö shoppailemaan uusia vaatteita ja kenkiä keskustan putiikkeihin näyttääkseni siistimmältä töiden jälkeen kaupungillä vai ostaako samalla rahalla koulutarvikkeita orpolasten koululle? Lähtäkö kavereiden kanssa oluelle vai antaako se raha jollekin, jolla on nälkä?
Tämän kaikki tiivistyi yhteen päivään. Se oli keskiviikko. Normaalin tyopäivän lopuksi lähdimme kampuksellamme työskentelevän taiteilijan, Albert Katan, kanssa kiertämään lähiseutua ottaaksemme valokuvia, joista hän voi maalata tauluja. Muzungu, järjestelmäkamera ja kaksimetrinen rastafar. Ei ihan jokapäiväinen näky niillä seuduin. Lapset hihittelevät ja huutelevat tervehdyksiä, toiset katsovat päästä varpaisiin, toiset haluavat päästä kuvaan, toiset juoksevat karkuun. Mitään muuta en pysty sanoin kuvailla. Kuvat kertokoon lopun.
http://picasaweb.google.com/aho.maiju/Kanyama?authkey=Gv1sRgCMWF9dqjoN-G-QE&feat=directlink
(Monia hyviä kuvia ei voi julkaista niissä esiintyvien henkilöiden takia, siksi pääsiassa maisemia.)
Kolmen tunnin kävelyn jälkeen palaan kampukselle, päätän päivän, putsaan kengät ja lähden kaupunkiin. Päätämme mennä ystävien kanssa elokuviin. Ajamme taksilla ostoskeskukselle, jossa menemme Subwayhin syömään, katsomme amerikkaisen elokuvan maailmanlopusta ja päätämme illan Lusakan kalleimmassa yökerhossa olutta nauttien. Siinä uupuneessa mielentilassa, lasipöytien ääressä, kristallivalaisimien alla mietin itsekseni näitä kahta maailmaa ja itseäni niiden keskellä. Enkä voinut puhua siitä kellekään, sillä nämä ystäväni kuuluvat siihen maailmaan, jossa köyhistä ihmisistä ei tarvitse välittää. Tai ainakaan niistä ei puhuta. Täällä ollaan oman onnen seppiä, kukin pitää huolen omasta hyvinvoinnistaan ja pyrkii maksimoimaan oman varallisuutensa. Entäpä minä? Mitä minä teen? Oikeutan toimintani ajattelemalla, että kaipasin pientä pakoa todellisuudesta. Sitähän elokuvissa käynti on. Tarvitsin hetken, jotta voin unohtaa sen kaiken mitä olen päivällä nähnyt. Niinkö se toimii? Käy katselemassa miten köyhät elää ja mene sitten unohtamaan se länsimaisen kulutuskulttuurin tuotteiden avulla. Hyvä Maiju.
En tiennyt mitä ajatella...itsestäni ja muista. Eräs tapaamani suomalainen sanoi minulle, että sinä olet nyt ajatusmyrskyn keskellä. Kyllä se siitä laantuu. Ei se auta mitään, että menet sinne kurjuuten asumaan. Jos muutat tänne, yrität elää täällä niinkuin Suomessakin. Aha. Entäpä jos yrittäisin elää vähemmällä ja tehdä siitä säästyvillä varoilla jotain hyodyllistä niiden hyväksi joilla ei ole varaa valita? Mutta mihin vetää raja? Tai miten vetää raja? Mikä on tarpeeksi, jos on varaa parempaan? Miten omista eduista osaa karsia, kun tietää mitä voisi saada? Hyödyn maksimointi. En ole ehkä yhtään sen parempi kuin ne ystävänikään, jotka yrittävät elää täällä niin mukavasti kuin voivat. Tämän puolivuotta voin elää vähemmällä ja karsia mukavuuksista, mutta uskon, että jos jäisin tänne, kyllä minäkin haluaisin auton, asunnon kivalta alueelta, lämpimän suihkun, mikroaaltouunin, pesukoneen, tiskikoneen, uima-altaan...
Tämän kaikki tiivistyi yhteen päivään. Se oli keskiviikko. Normaalin tyopäivän lopuksi lähdimme kampuksellamme työskentelevän taiteilijan, Albert Katan, kanssa kiertämään lähiseutua ottaaksemme valokuvia, joista hän voi maalata tauluja. Muzungu, järjestelmäkamera ja kaksimetrinen rastafar. Ei ihan jokapäiväinen näky niillä seuduin. Lapset hihittelevät ja huutelevat tervehdyksiä, toiset katsovat päästä varpaisiin, toiset haluavat päästä kuvaan, toiset juoksevat karkuun. Mitään muuta en pysty sanoin kuvailla. Kuvat kertokoon lopun.
http://picasaweb.google.com/aho.maiju/Kanyama?authkey=Gv1sRgCMWF9dqjoN-G-QE&feat=directlink
(Monia hyviä kuvia ei voi julkaista niissä esiintyvien henkilöiden takia, siksi pääsiassa maisemia.)
Kolmen tunnin kävelyn jälkeen palaan kampukselle, päätän päivän, putsaan kengät ja lähden kaupunkiin. Päätämme mennä ystävien kanssa elokuviin. Ajamme taksilla ostoskeskukselle, jossa menemme Subwayhin syömään, katsomme amerikkaisen elokuvan maailmanlopusta ja päätämme illan Lusakan kalleimmassa yökerhossa olutta nauttien. Siinä uupuneessa mielentilassa, lasipöytien ääressä, kristallivalaisimien alla mietin itsekseni näitä kahta maailmaa ja itseäni niiden keskellä. Enkä voinut puhua siitä kellekään, sillä nämä ystäväni kuuluvat siihen maailmaan, jossa köyhistä ihmisistä ei tarvitse välittää. Tai ainakaan niistä ei puhuta. Täällä ollaan oman onnen seppiä, kukin pitää huolen omasta hyvinvoinnistaan ja pyrkii maksimoimaan oman varallisuutensa. Entäpä minä? Mitä minä teen? Oikeutan toimintani ajattelemalla, että kaipasin pientä pakoa todellisuudesta. Sitähän elokuvissa käynti on. Tarvitsin hetken, jotta voin unohtaa sen kaiken mitä olen päivällä nähnyt. Niinkö se toimii? Käy katselemassa miten köyhät elää ja mene sitten unohtamaan se länsimaisen kulutuskulttuurin tuotteiden avulla. Hyvä Maiju.
En tiennyt mitä ajatella...itsestäni ja muista. Eräs tapaamani suomalainen sanoi minulle, että sinä olet nyt ajatusmyrskyn keskellä. Kyllä se siitä laantuu. Ei se auta mitään, että menet sinne kurjuuten asumaan. Jos muutat tänne, yrität elää täällä niinkuin Suomessakin. Aha. Entäpä jos yrittäisin elää vähemmällä ja tehdä siitä säästyvillä varoilla jotain hyodyllistä niiden hyväksi joilla ei ole varaa valita? Mutta mihin vetää raja? Tai miten vetää raja? Mikä on tarpeeksi, jos on varaa parempaan? Miten omista eduista osaa karsia, kun tietää mitä voisi saada? Hyödyn maksimointi. En ole ehkä yhtään sen parempi kuin ne ystävänikään, jotka yrittävät elää täällä niin mukavasti kuin voivat. Tämän puolivuotta voin elää vähemmällä ja karsia mukavuuksista, mutta uskon, että jos jäisin tänne, kyllä minäkin haluaisin auton, asunnon kivalta alueelta, lämpimän suihkun, mikroaaltouunin, pesukoneen, tiskikoneen, uima-altaan...
perjantai 27. marraskuuta 2009
Hetki Afrikassa
Istun ulkona puun varjossa viime päivien sateiden jäljiltä viileän muurin vieressä. Auringossa kuivuva maa hohkaa lämpoä. Sisällä ei pysty olla enää puolen päivän jälkeen. Auringon kuumotuksen tuntee peltikaton läpi. Katon johon vielä kaksi paivää sitten vesi ropisi niin kovaa, että sen kohinaan pystyi nukahtaa lasten elämoinnistä huolimatta. Se peitti alleen kaiken muun. Rauhoittava luonnon aani, joka toi mukanaan kaivatun kosteuden ja viileyden. Maa ei enää polise, on helpompi hengittää. Karu kivinen piha on alkanut kasvaa ruohoa ja puut kypsyttää hedelmiään tihenevien lehvästojen suojissa. Sisilisko lämmittelee auringossa ja livahtaa takaisin kivenkoloon. Pari hassua pilven hattaraa harhailee orvon näkoisenä sinisellä taivaalla. Aivan kuin ne olisivat eksyneet viimepaivinä taivasta valloittaneista vanhemmistaan, jotka pauhullaan ja salamoinnillaan pitivat koko kaupunkia hereillä.
Luonto on herännyt eloon pitkän kuivan kauden jälkeen. Kärpaset kutittelevat paljaita sääriä. Kevyt tuulenvire heiluttelee päivä päivältä vihreämpien puiden oksia ja saa lämmon tuntumaan leppoisalta. Sisalta kantautuu tuttu sambialainen musiikki. Tunnelma on raukea. Iltapaivan lampo ja hiljaisuus saa ajattelemaan, kuinka tasta ajasta ja naista hetkista tulee muistaa nauttia. Hetkistä Afrikassa.
maanantai 9. marraskuuta 2009
Rosvoja ja poliiseja
Istun täällä poliisiasemalla ja odottelen, että ihmiset tulevat toihin. Kukaan ei tiedä koska ne tulevat. Pitaa vain odottaa. Niin kuin täällä aina. Päätin käyttää ajan hyodyksi (niin kuin meillä suomalaisilla on tapana) ja kävin tutustumassa aseman Victim Support Unittiin (VSU). Siellä oli kaksi ihmistä toissä, mies ja nainen (positiivista). Ajatuksenani oli saada materiaaleja ihmisoikeustunneille. Informaatiota siitä, miten tulee toimia jos on joutunut väkivallan uhriksi, kotona tai kodin ulkopuolella. Ystävällinen nainen tervehtii minua ja esitän asiani. En kuitenkaan voi saada heiltä materiaaleja noin vain. Organisaatiomme täytyy ensin lähettää kirjallinen pyynto asiasta pääkonttoriin ja sitten vasta luvan kanssa materiaaleja voidaan jakaa. Päätän tehdä niin, jahka täältä pääsen.
Odottamani rikostutkija saapuu viimein paikalle. Hän pyysi minua palaamaan maanantaiaamuna asiaan, kun kävin lauantaina raportoimassa varastetusta omaisuudesta. Poliiseja ei soiteta paikalle tapahtuma-aikaan etenkään jos se on yollä. He eivät nimittäin tule. Heillä on silloin aivan liian kiire pidättää ulkonaliikkuvia ihmisiä, jotka maksavat heille päästäkseen vapaaksi, vaikka eivät ole mitään lainvastaista tehneetkään. Virallista ulkonaliikkumiskieltoa ei ole, mutta poliisit eivät salli kymmenen jälkeen ulkona kävelyä turvallisuussyistä. Siellä likkuu varkaita. Todellisuudessa ihmiset pelkäävät poliiseja enemmän kuin varkaita. Enkä enää yhtään ihmettele miksi. Varkaat veivät tietokoneeni kotini ikkunasta, mutta nyt pääsen näkemään aitiopaikalta, mitä poliisit tekevät varkaille.
Huoneessa on kolme miespoliisia, saavun paikalle naispoliisin kanssa. Lattialla istuu nuori poika. Hän itkee. Yhdellä poliiseista on vyo kädessä. Sillä piestään poikaa. Hän anelee armoa. Poika komennetaan pystyyn ja hänen käsketään alkaa hyppiä tasajalkaa. Se selvästikin sattuu. Poika yriittää selittää tekojaan, vannoo parantavansa tapansa ja anelee armoa. Poliisit naureskelevat hänelle ja kyselevät kysymyksiä. Välillä he puhuvat muita asioita. Minut pyydetään istumaan. Poika jatkaa hyppimistä. Minun perhettä epäillään syylliseksi. Siitä kuulemma aloitetaan aina. Se on tapana. Minä olen täysin vakuuttunut, että heillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Se olisi järjetontä. Nyt poikaa taas lyodään vyollä. Se tekee kipeää. Lopulta naispoliisi käskee hänen lopettaa hyppimisen. Tulee anteeksipyynnon vuoro. Se tehdään polvillaan anellen. Minun pyydetään palata takaisin iltapäivällä, koska etsivillä on kiire. Selvästikin. Poistun paikalta. Poika jää anomaan anteeksiantoa polvillaan.
Meidän perheessä lapsia pelotellaan poliiseilla, jos he eivät tottele vanhempiaan. Nyt ymmärrän miksi. Tätä todistamaani väkivaltaa kutsutaan minimi voimankäytoksi ja se on täysin normaalia. Sallittua. Ehkä se toimii. Ehkä tuo poika ei enää varasta tuoleja. Ehkä pelote on tarpeeksi suuri. Toisaalta varkaiden takia mekin asumme muurin sisällä ja ikkunat ovat "koristeltu" kalterein. Varkaita on siis paljon. Onkohan tässä systeemissä sittenkin jotain vikaa?
Odottamani rikostutkija saapuu viimein paikalle. Hän pyysi minua palaamaan maanantaiaamuna asiaan, kun kävin lauantaina raportoimassa varastetusta omaisuudesta. Poliiseja ei soiteta paikalle tapahtuma-aikaan etenkään jos se on yollä. He eivät nimittäin tule. Heillä on silloin aivan liian kiire pidättää ulkonaliikkuvia ihmisiä, jotka maksavat heille päästäkseen vapaaksi, vaikka eivät ole mitään lainvastaista tehneetkään. Virallista ulkonaliikkumiskieltoa ei ole, mutta poliisit eivät salli kymmenen jälkeen ulkona kävelyä turvallisuussyistä. Siellä likkuu varkaita. Todellisuudessa ihmiset pelkäävät poliiseja enemmän kuin varkaita. Enkä enää yhtään ihmettele miksi. Varkaat veivät tietokoneeni kotini ikkunasta, mutta nyt pääsen näkemään aitiopaikalta, mitä poliisit tekevät varkaille.
Huoneessa on kolme miespoliisia, saavun paikalle naispoliisin kanssa. Lattialla istuu nuori poika. Hän itkee. Yhdellä poliiseista on vyo kädessä. Sillä piestään poikaa. Hän anelee armoa. Poika komennetaan pystyyn ja hänen käsketään alkaa hyppiä tasajalkaa. Se selvästikin sattuu. Poika yriittää selittää tekojaan, vannoo parantavansa tapansa ja anelee armoa. Poliisit naureskelevat hänelle ja kyselevät kysymyksiä. Välillä he puhuvat muita asioita. Minut pyydetään istumaan. Poika jatkaa hyppimistä. Minun perhettä epäillään syylliseksi. Siitä kuulemma aloitetaan aina. Se on tapana. Minä olen täysin vakuuttunut, että heillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Se olisi järjetontä. Nyt poikaa taas lyodään vyollä. Se tekee kipeää. Lopulta naispoliisi käskee hänen lopettaa hyppimisen. Tulee anteeksipyynnon vuoro. Se tehdään polvillaan anellen. Minun pyydetään palata takaisin iltapäivällä, koska etsivillä on kiire. Selvästikin. Poistun paikalta. Poika jää anomaan anteeksiantoa polvillaan.
Meidän perheessä lapsia pelotellaan poliiseilla, jos he eivät tottele vanhempiaan. Nyt ymmärrän miksi. Tätä todistamaani väkivaltaa kutsutaan minimi voimankäytoksi ja se on täysin normaalia. Sallittua. Ehkä se toimii. Ehkä tuo poika ei enää varasta tuoleja. Ehkä pelote on tarpeeksi suuri. Toisaalta varkaiden takia mekin asumme muurin sisällä ja ikkunat ovat "koristeltu" kalterein. Varkaita on siis paljon. Onkohan tässä systeemissä sittenkin jotain vikaa?
perjantai 9. lokakuuta 2009
Erilainen aamu...
Raotan silmia, on valoisaa. Kello on puoli seitseman. Paatan torkkua viela hetken. Oven takana kolisee. Pojat yrittavat paasta huoneeseeni. Oli nerokasta lukita ovi. Jatkan unia.
Olo on tanaan parempi kuin eilen. Pienta yskaa ollut liikkeella. Suoritan aamutoimia verkkaiseen tahtiin. Ei ole kiire, kun heraa ajoissa. Silittaessa tulee kuuma. Vaikka kello ei ole viela kahdeksaa, aurinko porottaa ulkona jokuumasti ja hiki meinaa tulla vaikka yrittaa olla rauhassa. Teen juonti ei ehka sittenkaan ollut niin hyva ajatus.
Kavelen hiljakseen bussipysakille eli tien varteen. Mitaan oikeaa pysakkiahan siina ei ole. Laitan musiikin soimaan. Bussi tulee heti. Hyppaan kyytiin. Aivoimesta ikkunasta virtaava tuuli tuntuu mukavalta kasvoilla. Ensimmainen poliisi auto tien varressa.
Bussimatka sujuu yleensa rattoisasti musiikkia kuunnellen. Se kestaa ruuhkista riippuen 15 minuutista 45 minuuttiin. Tanaan myohaisesta ajankohdasta huolimatta liikenne on ruuhkaista. Mitakohan on meneillaan. Paastaan ensimmaisiin liiikennevaloihin. Kukaan ei ajele tienpientareita ja ohittele. Siella on varmaan poliisit. Liikennevalot keraavat jonoa. Olin oikeassa. Poliisit seisoskelevat risteyksessa. Matka jatkuu.
Pysahdymme poimimaan ihmisia kyytiin. Vastaan tulee poliisiauto. He kaskevat meidan jatkaa matkaa. Ei ole laillista poimia matkustajia kyytiin pysakkien valeilta. Ipodista loppuu akku. Miksikohan en ladannut sita yolla. En tieda. Nyt ei ole musiikkia. Bussissa viriaa keskustelu. Takapenkilla istuu puhelias mies. Ymmarran sanan sielta toisen taalta. He puhuvat jalkapallosta. Sambia pelaa huomena MM-karsinnoissa. Meilla ei ole enaa mahdollisuuksia. Valilla koko bussi osallistuu vaittelyyn, osa nauraa, osa puhuu kovaan aaneen. Minuakin alkaa hymyilyttaa, vaikken tieda tarkkaan mista on kyse.
Saavutaan Kulima Towerin bussiaukiolle, josta jatkan matkaa jalan. Paatan kayda matkalla Sparissa ostamassa vetta. Ehka myos jotain syotavaa. En loyda sampyloita. Tyydyn myslipatukkaan. Ehka voin ostaa banaaneja matkanvarrelta. Niin luulen.
Lähden kulkemaan Los Angeles Roadia, jonka alkupää tyhjennettiin pari viikkoa sitten. Vähitelleen kaupustelijat kuitenkin palasivat ja eilen tienvarsi oli jo tuttuun tapaan täynnä. Mutta ei tänään. Katu on tyhjä. Tuttu myyjä tervehtii minua, mutta hän ei myy mitään. Kummallista. Jatkan eteenpäin ja tajuan, etta koko markkina-alue on tyhjennetty! Kukaan ei myy mitään missään. Ei banaaneja tänään. Paikka tuntuu oudolta ja autiolta. Vain roskat ovat jäljellä. Katu ojasta nousee verkkaisesti savua. Tien varressa on tilaa. Ei tarvitse väistellä. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä. Pitkään toivoin, että tie tyhjennettäisiin myyjistä, mutta nyt kun se on tehty, en enää haluaisikaan. Niihin oli jo ehtinyt tottua. Niita tulee ikävä. Kukaan ei juttele. Vain bussit hurahtelevat ohi ja kyselevat Kanyamaan menijoitä. On autiota ja hiljaista. Mihin myyjät nyt menevät? Millä he tienaavat leivän perheelleen? Välittääko kukaan?
Olo on tanaan parempi kuin eilen. Pienta yskaa ollut liikkeella. Suoritan aamutoimia verkkaiseen tahtiin. Ei ole kiire, kun heraa ajoissa. Silittaessa tulee kuuma. Vaikka kello ei ole viela kahdeksaa, aurinko porottaa ulkona jokuumasti ja hiki meinaa tulla vaikka yrittaa olla rauhassa. Teen juonti ei ehka sittenkaan ollut niin hyva ajatus.
Kavelen hiljakseen bussipysakille eli tien varteen. Mitaan oikeaa pysakkiahan siina ei ole. Laitan musiikin soimaan. Bussi tulee heti. Hyppaan kyytiin. Aivoimesta ikkunasta virtaava tuuli tuntuu mukavalta kasvoilla. Ensimmainen poliisi auto tien varressa.
Bussimatka sujuu yleensa rattoisasti musiikkia kuunnellen. Se kestaa ruuhkista riippuen 15 minuutista 45 minuuttiin. Tanaan myohaisesta ajankohdasta huolimatta liikenne on ruuhkaista. Mitakohan on meneillaan. Paastaan ensimmaisiin liiikennevaloihin. Kukaan ei ajele tienpientareita ja ohittele. Siella on varmaan poliisit. Liikennevalot keraavat jonoa. Olin oikeassa. Poliisit seisoskelevat risteyksessa. Matka jatkuu.
Pysahdymme poimimaan ihmisia kyytiin. Vastaan tulee poliisiauto. He kaskevat meidan jatkaa matkaa. Ei ole laillista poimia matkustajia kyytiin pysakkien valeilta. Ipodista loppuu akku. Miksikohan en ladannut sita yolla. En tieda. Nyt ei ole musiikkia. Bussissa viriaa keskustelu. Takapenkilla istuu puhelias mies. Ymmarran sanan sielta toisen taalta. He puhuvat jalkapallosta. Sambia pelaa huomena MM-karsinnoissa. Meilla ei ole enaa mahdollisuuksia. Valilla koko bussi osallistuu vaittelyyn, osa nauraa, osa puhuu kovaan aaneen. Minuakin alkaa hymyilyttaa, vaikken tieda tarkkaan mista on kyse.
Saavutaan Kulima Towerin bussiaukiolle, josta jatkan matkaa jalan. Paatan kayda matkalla Sparissa ostamassa vetta. Ehka myos jotain syotavaa. En loyda sampyloita. Tyydyn myslipatukkaan. Ehka voin ostaa banaaneja matkanvarrelta. Niin luulen.
Lähden kulkemaan Los Angeles Roadia, jonka alkupää tyhjennettiin pari viikkoa sitten. Vähitelleen kaupustelijat kuitenkin palasivat ja eilen tienvarsi oli jo tuttuun tapaan täynnä. Mutta ei tänään. Katu on tyhjä. Tuttu myyjä tervehtii minua, mutta hän ei myy mitään. Kummallista. Jatkan eteenpäin ja tajuan, etta koko markkina-alue on tyhjennetty! Kukaan ei myy mitään missään. Ei banaaneja tänään. Paikka tuntuu oudolta ja autiolta. Vain roskat ovat jäljellä. Katu ojasta nousee verkkaisesti savua. Tien varressa on tilaa. Ei tarvitse väistellä. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä. Pitkään toivoin, että tie tyhjennettäisiin myyjistä, mutta nyt kun se on tehty, en enää haluaisikaan. Niihin oli jo ehtinyt tottua. Niita tulee ikävä. Kukaan ei juttele. Vain bussit hurahtelevat ohi ja kyselevat Kanyamaan menijoitä. On autiota ja hiljaista. Mihin myyjät nyt menevät? Millä he tienaavat leivän perheelleen? Välittääko kukaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
