Viikko sitten istuin nettikahvilassa ja mietin tätä hetkeä. Miltä nyt tuntuisi? Olisiko mukavaa olla kotona? Olisiko kylmä? Olsiko kova ikävä takaisin? Ja yritin samalla nauttia niistä viimeisistä hetkistä perheen ja ystävien kanssa ja tietysti siitä lämmöstä, joka Suomessa on lähinnä poikkeustila.
Matka oli pitkä. 24 tuntia siirtymää elämästä toiseen. Vähitellen enemmän ja enemmän valkoisia ihmisiä, kylmempää ja kylmempää ilmaa ja lopulta pelkkiä suomalaisia ja Suomen hyytävä kylmyys. Siinä väsymyksen tilassa matkan aikana ehti käydä läpi monen monta ajatusta ja tunnetilaa ahdistuksesta odottavaan innostukseen.
Kotona mielen valtasi taas outo välitilaolo. Toisaalta tuntui täysin absurdilta olla yhtäkkiä kotona kaikkien rakkaiden ihmisten seurassa omien tavaroiden keskellä ja toisaalta tuntui kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Pienet ylellisyydet naurattivat. Lämmin suihku, kylmää juomavettä suoraan hanasta, mikroaaltouuni, tasaiset hiljaiset tiet, haarukat ja veitset, juusto, ruisleivät ja karjalanpiirakat, koko kylpyhuone. Mutta niihin tottui nopeasti. Niin nopeasti, ettei niistä vajaan viikon jälkeen enää osaa edes nauttia ylellisyyksinä, koska ne kuuluvat tänne. Se vähän harmittaa. Tällainenko ihmismieli on? Sambiassa matkustaessa lämpimät suihkut, tai yleensä suihkut, jaksoivat naurattaa joka kerta ja niistä oli niin iloinen, että pesi hiuksetkin vähintään kerran päivässä vaan, koska se oli niin helppoa ja hauskaa. Miksei se täällä tunnu samalta?
Ennen paluuta luulin, että ylellisyyksiin tottuminen vie kauemmin ja säähän suomalainen tottuu nopeasti. Toisin kävi. Puolivuotta keskimäärin +30 asteessa vaikuttaa kylmyyteen tottuneeseen suomalaiseenkin niin paljon, että ulos meno -10 asteessa tuntuu itsetuhoiselta. Edes kerrospukeutuminen ei auta. Kommandon täytynee hankkia kommandopipo, naama jäätyy.
Niin miltä nyt tuntuu? On mukavaa olla kotona ja nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä. Sitä ei ymmärräkään miten kova ikävä niitä on, ennen kuin ne taas näkee. On kylmä. Ja on ihan hurja ikävä takaisin Sambiaan, siihen selittämättömään tunnelmaan ja niiden kaikkien rakkaiden ihmisten luokse.
Yhden tärkeän asian opin ymmärtämään: Onneksi minulla on mahdollisuus valita.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
perjantai 15. tammikuuta 2010
Viimeiset hetket toisessa maailmassa
Jaahyvaisia, jaahyvaisia. Miksi lahdet? Mikset jaa? Koska tulet takaisin? Voi kumpa se olisikin niin yksinkertaista.
Tekee mieli jaada. Tekee mieli menna kotiin. Kumpiakin ei voi tehda. Tanne jaa taakse kokonainen elama; perhe, ystavat, kollegat, oppilaat, tyo, koti, hauskanpito... Suomesta lahteissa tiesi, etta palaa takaisin ja nakee kaikki ihmiset taas pian. Naita ihmisia ei valttamatta nae enaa koskaan. Se tuntuu pahalta. Niin pahalta, ettei sita pysty ajatella. Se on pakko siirtaa syrjaan.
Koko viikko on ollut taynna viimeisia hetkia. Viimeinen uiminen, viimeinen jalkapallo peli, viimeinen lounas tyotovereiden kanssa. Siihen teurastettiin kana meidan kampuksen pihalta. Viimeinen tyomatka Los Angeles Roadilla, viimeisine tervehtimisineen. Siina ilta-auringon lammittaessa selkaa, ihmisten vilinassa jain miettimaan tata kuutta kuukautta ja mita sina aikana on muuttunut. Muistan, kun ensimmaisen kerran nain sen kadun, ajattelin, etten ikina tule tottumaan siihen. Se ahdisti. Nyt sita tulee jopa ikava. Kohta kukaan ei enaa tervehdi. Sulaudun harmaaseen hiljaiseen massaan joka tuijottaa ulos bussin ikkunasta valtellen ihmiskontakteja.
Viimeinen ilta ystavien kanssa. Viimeinen matka auton lavalla baarista toiseen. Viimeinen tanssi. DJ:lla oli huumoria: MJ Black or White. Viimeinen yo omassa sangyssa. Viimeinen aamuhampaidenharjaus ulkona saatilaa kuulostellen. Viimeinen kylpy ilman suihkua. Viimeinen nshima lounas. Ja se aina niin ahdistava pakkaus lasten kysellessa olenko lahdossa ja minne ja koska palaan. Niin. Koska palaan? Toivottavasti joku paiva.
Tekee mieli jaada. Tekee mieli menna kotiin. Kumpiakin ei voi tehda. Tanne jaa taakse kokonainen elama; perhe, ystavat, kollegat, oppilaat, tyo, koti, hauskanpito... Suomesta lahteissa tiesi, etta palaa takaisin ja nakee kaikki ihmiset taas pian. Naita ihmisia ei valttamatta nae enaa koskaan. Se tuntuu pahalta. Niin pahalta, ettei sita pysty ajatella. Se on pakko siirtaa syrjaan.
Koko viikko on ollut taynna viimeisia hetkia. Viimeinen uiminen, viimeinen jalkapallo peli, viimeinen lounas tyotovereiden kanssa. Siihen teurastettiin kana meidan kampuksen pihalta. Viimeinen tyomatka Los Angeles Roadilla, viimeisine tervehtimisineen. Siina ilta-auringon lammittaessa selkaa, ihmisten vilinassa jain miettimaan tata kuutta kuukautta ja mita sina aikana on muuttunut. Muistan, kun ensimmaisen kerran nain sen kadun, ajattelin, etten ikina tule tottumaan siihen. Se ahdisti. Nyt sita tulee jopa ikava. Kohta kukaan ei enaa tervehdi. Sulaudun harmaaseen hiljaiseen massaan joka tuijottaa ulos bussin ikkunasta valtellen ihmiskontakteja.
Viimeinen ilta ystavien kanssa. Viimeinen matka auton lavalla baarista toiseen. Viimeinen tanssi. DJ:lla oli huumoria: MJ Black or White. Viimeinen yo omassa sangyssa. Viimeinen aamuhampaidenharjaus ulkona saatilaa kuulostellen. Viimeinen kylpy ilman suihkua. Viimeinen nshima lounas. Ja se aina niin ahdistava pakkaus lasten kysellessa olenko lahdossa ja minne ja koska palaan. Niin. Koska palaan? Toivottavasti joku paiva.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Mustavalkoista elämää
Muzungu. Se olen minä. Tunnistan nimeni kaduilla. Kaikki myös tunnistavat minut. Sen olen jo oppinut. Toiset ovat antaneet minulle uuden nimen, reagoin kaikkiin; Cynthia, Mary, Julia, Sofia, Linda jne. Bussipysäkillä ei ainoastaan tiedetä mihin bussiin nousen, vaan myös millä pysäkillä jään pois.
“Here mami, Shoprite bus!”
”She’s dropping at Francis Corner!”
”Oo, this ka muzungu?”
Ihmisiä bussissa naurattaa. Minuakin. Olen tunnettu etenkin työmatkani varrella. He tietävät mistä ostan banaanini, koska olen myöhässä töistä, milloin lähden ajoissa, koska olen sairaana. Jotkut ovat jopa liikuttavan huolissaan, jos minua ei ole näkynyt muutamaan päivään. Olen osa päivärutiinia. Kävelevä muzungu, jota taksikuskit vain tervehtivät, kun tietävät, ettei se kuitenkaan ota taksia. Kaikki huomaavat minut ja muistavat minut, koska minä olen erilainen. Erivärinen.
Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olla erilainen. Hassuinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että en ole enää aikoihin tuntenut oloani erilaiseksi. Minä en nimittäin näe erilaisuuttani. Tumma ihonväri on täällä normi. Kaikki jotka näen ovat tummia. Muzungut pistävät silmään. Minunkin silmääni. Mutta minä en näe itseäni. En näe sitä erilaisuutta, jonka kaikki muut näkevät.
Minua kohtaan on ennakkoluuloja. Tai pitäisikö sanoa valkoisia ihmisiä kohtaan, eiväthän ne ole henkilökohtaisia. Kaikki valkoiset ihmiset ajavat autoja, kayvät ostoskeskuksissa, asuvat kalliilla alueella isoissa taloissa eli siis kaikki muzungut ovat rikkaita. Valkoinen ihminen=rahaa. Meiltä ollaan myös koko ajan pyytämässä jotakin, jos ei suoraan rahaa tai ruokaa, niin kontakteja tai naimisiinmenoa. Jos paikallinen nähdään muzungun kanssa, ajatellaan heti, että hän on rahan perässä.
”Did you marry her because she is your age?”
Kuulin eräänä päivänä kysyttävän. Niin. Mistä tietää ihmisten motiivit. Jotkut paljastavat ne heti, jotkut yrittävät peitellä, ja jotkut ovat aidosti ystäviä ilman taka-ajatuksia.
Huomaan, että olen alkanut itse ajatella samallalailla. Eräänä viikonloppuna olin kuuntelemassa live-musiikkia pienellä klubilla ja viereiseen pöytään tuli pariskunta; sambialainen nuori kaunis nainen ja valkoinen vanha mies. Tämä ei ole mikään uusi näky, silti se mietitytti minua kovasti. Kun mies lähti ostamaan juomia, minun teki mieli kysyä naiselta: ”Miksi?”. Onko se vain se raha? Toive paremmasta elämästä. Entäpä onni? Tuoko se raha sen? Ehkä se poistaa kurjuuden. Mies palaa pöytään. Samoin minun sambialainen ystäväni. Kukaan ei tule kysymään minulta miksi, mutta ajattelevatko kaikki samoin hänestä. Että hän on kanssani vain rahan toivossa. Sitten alkaa soida tuttu kappale; Michael Jackson, No Matter If You Are Black or White. Niinpä. Eihän sillä ole väliä, mutta eroa on.
Meitä kohtaan on myös toisenlaisia ennakkoluuloja ja jopa vihaa. Meidän uskotaan olevan ylpeitä ja ylemmyydentuntoisia. Sellainen tuntuu aina vähän pahalta. Mutta ei mikään stereotypia tule tyhjästä. Kun kuulee tarinoita muzunguista, jotka ovat asuneet Lusakassa käymättä edes kertaakaan kaupungissa, viettäen ainoastaan aikaa muiden valkoisten kanssa, tulee pahoinvoivaksi myötähäpeästä eikä enää yhtään ihmettele mistä moiset käsitykset tulevat, kolonisaatiohistoriasta puhumattakaan. Historiaa ei voi muuttaa, nykyisyyttä voi yrittää.
Minä en tullut Sambiaan elääkseni niin kuin kotonakin. Miten voisin oppia ymmärtämään tätä maata ja kulttuuria, jos en olisi paikallisten kanssa? Ja sehän on ainoa, mikä on erilaista; maa ja kulttuuri. Minulla on kollegoita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä, ihmisiä ympärilläni. Ja me kaikki olemme samanlaisia; suljetaan silmät kun tuuli pöllyttää tomua, kukaan ei halua kastua vesisateessa, jos ei syö, tulee nälkä, hiki kuumalla, vilu kylmällä, väsymys jos ei nuku, läheisyys tuntuu hyvältä, kuolema itkettää, hauskat asiat naurattaa, laulut laulattaa, alkoholi humalluttaa, jalkapallo puhuttaa, ihmiset välittää...
“Here mami, Shoprite bus!”
”She’s dropping at Francis Corner!”
”Oo, this ka muzungu?”
Ihmisiä bussissa naurattaa. Minuakin. Olen tunnettu etenkin työmatkani varrella. He tietävät mistä ostan banaanini, koska olen myöhässä töistä, milloin lähden ajoissa, koska olen sairaana. Jotkut ovat jopa liikuttavan huolissaan, jos minua ei ole näkynyt muutamaan päivään. Olen osa päivärutiinia. Kävelevä muzungu, jota taksikuskit vain tervehtivät, kun tietävät, ettei se kuitenkaan ota taksia. Kaikki huomaavat minut ja muistavat minut, koska minä olen erilainen. Erivärinen.
Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olla erilainen. Hassuinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että en ole enää aikoihin tuntenut oloani erilaiseksi. Minä en nimittäin näe erilaisuuttani. Tumma ihonväri on täällä normi. Kaikki jotka näen ovat tummia. Muzungut pistävät silmään. Minunkin silmääni. Mutta minä en näe itseäni. En näe sitä erilaisuutta, jonka kaikki muut näkevät.
Minua kohtaan on ennakkoluuloja. Tai pitäisikö sanoa valkoisia ihmisiä kohtaan, eiväthän ne ole henkilökohtaisia. Kaikki valkoiset ihmiset ajavat autoja, kayvät ostoskeskuksissa, asuvat kalliilla alueella isoissa taloissa eli siis kaikki muzungut ovat rikkaita. Valkoinen ihminen=rahaa. Meiltä ollaan myös koko ajan pyytämässä jotakin, jos ei suoraan rahaa tai ruokaa, niin kontakteja tai naimisiinmenoa. Jos paikallinen nähdään muzungun kanssa, ajatellaan heti, että hän on rahan perässä.
”Did you marry her because she is your age?”
Kuulin eräänä päivänä kysyttävän. Niin. Mistä tietää ihmisten motiivit. Jotkut paljastavat ne heti, jotkut yrittävät peitellä, ja jotkut ovat aidosti ystäviä ilman taka-ajatuksia.
Huomaan, että olen alkanut itse ajatella samallalailla. Eräänä viikonloppuna olin kuuntelemassa live-musiikkia pienellä klubilla ja viereiseen pöytään tuli pariskunta; sambialainen nuori kaunis nainen ja valkoinen vanha mies. Tämä ei ole mikään uusi näky, silti se mietitytti minua kovasti. Kun mies lähti ostamaan juomia, minun teki mieli kysyä naiselta: ”Miksi?”. Onko se vain se raha? Toive paremmasta elämästä. Entäpä onni? Tuoko se raha sen? Ehkä se poistaa kurjuuden. Mies palaa pöytään. Samoin minun sambialainen ystäväni. Kukaan ei tule kysymään minulta miksi, mutta ajattelevatko kaikki samoin hänestä. Että hän on kanssani vain rahan toivossa. Sitten alkaa soida tuttu kappale; Michael Jackson, No Matter If You Are Black or White. Niinpä. Eihän sillä ole väliä, mutta eroa on.
Meitä kohtaan on myös toisenlaisia ennakkoluuloja ja jopa vihaa. Meidän uskotaan olevan ylpeitä ja ylemmyydentuntoisia. Sellainen tuntuu aina vähän pahalta. Mutta ei mikään stereotypia tule tyhjästä. Kun kuulee tarinoita muzunguista, jotka ovat asuneet Lusakassa käymättä edes kertaakaan kaupungissa, viettäen ainoastaan aikaa muiden valkoisten kanssa, tulee pahoinvoivaksi myötähäpeästä eikä enää yhtään ihmettele mistä moiset käsitykset tulevat, kolonisaatiohistoriasta puhumattakaan. Historiaa ei voi muuttaa, nykyisyyttä voi yrittää.
Minä en tullut Sambiaan elääkseni niin kuin kotonakin. Miten voisin oppia ymmärtämään tätä maata ja kulttuuria, jos en olisi paikallisten kanssa? Ja sehän on ainoa, mikä on erilaista; maa ja kulttuuri. Minulla on kollegoita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä, ihmisiä ympärilläni. Ja me kaikki olemme samanlaisia; suljetaan silmät kun tuuli pöllyttää tomua, kukaan ei halua kastua vesisateessa, jos ei syö, tulee nälkä, hiki kuumalla, vilu kylmällä, väsymys jos ei nuku, läheisyys tuntuu hyvältä, kuolema itkettää, hauskat asiat naurattaa, laulut laulattaa, alkoholi humalluttaa, jalkapallo puhuttaa, ihmiset välittää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
