Mustavalkoista elämää

Muzungu. Se olen minä. Tunnistan nimeni kaduilla. Kaikki myös tunnistavat minut. Sen olen jo oppinut. Toiset ovat antaneet minulle uuden nimen, reagoin kaikkiin; Cynthia, Mary, Julia, Sofia, Linda jne. Bussipysäkillä ei ainoastaan tiedetä mihin bussiin nousen, vaan myös millä pysäkillä jään pois.

“Here mami, Shoprite bus!”
”She’s dropping at Francis Corner!”
”Oo, this ka muzungu?”

Ihmisiä bussissa naurattaa. Minuakin. Olen tunnettu etenkin työmatkani varrella. He tietävät mistä ostan banaanini, koska olen myöhässä töistä, milloin lähden ajoissa, koska olen sairaana. Jotkut ovat jopa liikuttavan huolissaan, jos minua ei ole näkynyt muutamaan päivään. Olen osa päivärutiinia. Kävelevä muzungu, jota taksikuskit vain tervehtivät, kun tietävät, ettei se kuitenkaan ota taksia. Kaikki huomaavat minut ja muistavat minut, koska minä olen erilainen. Erivärinen.

Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olla erilainen. Hassuinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että en ole enää aikoihin tuntenut oloani erilaiseksi. Minä en nimittäin näe erilaisuuttani. Tumma ihonväri on täällä normi. Kaikki jotka näen ovat tummia. Muzungut pistävät silmään. Minunkin silmääni. Mutta minä en näe itseäni. En näe sitä erilaisuutta, jonka kaikki muut näkevät.

Minua kohtaan on ennakkoluuloja. Tai pitäisikö sanoa valkoisia ihmisiä kohtaan, eiväthän ne ole henkilökohtaisia. Kaikki valkoiset ihmiset ajavat autoja, kayvät ostoskeskuksissa, asuvat kalliilla alueella isoissa taloissa eli siis kaikki muzungut ovat rikkaita. Valkoinen ihminen=rahaa. Meiltä ollaan myös koko ajan pyytämässä jotakin, jos ei suoraan rahaa tai ruokaa, niin kontakteja tai naimisiinmenoa. Jos paikallinen nähdään muzungun kanssa, ajatellaan heti, että hän on rahan perässä.

”Did you marry her because she is your age?”

Kuulin eräänä päivänä kysyttävän. Niin. Mistä tietää ihmisten motiivit. Jotkut paljastavat ne heti, jotkut yrittävät peitellä, ja jotkut ovat aidosti ystäviä ilman taka-ajatuksia.

Huomaan, että olen alkanut itse ajatella samallalailla. Eräänä viikonloppuna olin kuuntelemassa live-musiikkia pienellä klubilla ja viereiseen pöytään tuli pariskunta; sambialainen nuori kaunis nainen ja valkoinen vanha mies. Tämä ei ole mikään uusi näky, silti se mietitytti minua kovasti. Kun mies lähti ostamaan juomia, minun teki mieli kysyä naiselta: ”Miksi?”. Onko se vain se raha? Toive paremmasta elämästä. Entäpä onni? Tuoko se raha sen? Ehkä se poistaa kurjuuden. Mies palaa pöytään. Samoin minun sambialainen ystäväni. Kukaan ei tule kysymään minulta miksi, mutta ajattelevatko kaikki samoin hänestä. Että hän on kanssani vain rahan toivossa. Sitten alkaa soida tuttu kappale; Michael Jackson, No Matter If You Are Black or White. Niinpä. Eihän sillä ole väliä, mutta eroa on.

Meitä kohtaan on myös toisenlaisia ennakkoluuloja ja jopa vihaa. Meidän uskotaan olevan ylpeitä ja ylemmyydentuntoisia. Sellainen tuntuu aina vähän pahalta. Mutta ei mikään stereotypia tule tyhjästä. Kun kuulee tarinoita muzunguista, jotka ovat asuneet Lusakassa käymättä edes kertaakaan kaupungissa, viettäen ainoastaan aikaa muiden valkoisten kanssa, tulee pahoinvoivaksi myötähäpeästä eikä enää yhtään ihmettele mistä moiset käsitykset tulevat, kolonisaatiohistoriasta puhumattakaan. Historiaa ei voi muuttaa, nykyisyyttä voi yrittää.

Minä en tullut Sambiaan elääkseni niin kuin kotonakin. Miten voisin oppia ymmärtämään tätä maata ja kulttuuria, jos en olisi paikallisten kanssa? Ja sehän on ainoa, mikä on erilaista; maa ja kulttuuri. Minulla on kollegoita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä, ihmisiä ympärilläni. Ja me kaikki olemme samanlaisia; suljetaan silmät kun tuuli pöllyttää tomua, kukaan ei halua kastua vesisateessa, jos ei syö, tulee nälkä, hiki kuumalla, vilu kylmällä, väsymys jos ei nuku, läheisyys tuntuu hyvältä, kuolema itkettää, hauskat asiat naurattaa, laulut laulattaa, alkoholi humalluttaa, jalkapallo puhuttaa, ihmiset välittää...