Viimeiset hetket toisessa maailmassa

Jaahyvaisia, jaahyvaisia. Miksi lahdet? Mikset jaa? Koska tulet takaisin? Voi kumpa se olisikin niin yksinkertaista.

Tekee mieli jaada. Tekee mieli menna kotiin. Kumpiakin ei voi tehda. Tanne jaa taakse kokonainen elama; perhe, ystavat, kollegat, oppilaat, tyo, koti, hauskanpito... Suomesta lahteissa tiesi, etta palaa takaisin ja nakee kaikki ihmiset taas pian. Naita ihmisia ei valttamatta nae enaa koskaan. Se tuntuu pahalta. Niin pahalta, ettei sita pysty ajatella. Se on pakko siirtaa syrjaan.

Koko viikko on ollut taynna viimeisia hetkia. Viimeinen uiminen, viimeinen jalkapallo peli, viimeinen lounas tyotovereiden kanssa. Siihen teurastettiin kana meidan kampuksen pihalta. Viimeinen tyomatka Los Angeles Roadilla, viimeisine tervehtimisineen. Siina ilta-auringon lammittaessa selkaa, ihmisten vilinassa jain miettimaan tata kuutta kuukautta ja mita sina aikana on muuttunut. Muistan, kun ensimmaisen kerran nain sen kadun, ajattelin, etten ikina tule tottumaan siihen. Se ahdisti. Nyt sita tulee jopa ikava. Kohta kukaan ei enaa tervehdi. Sulaudun harmaaseen hiljaiseen massaan joka tuijottaa ulos bussin ikkunasta valtellen ihmiskontakteja.

Viimeinen ilta ystavien kanssa. Viimeinen matka auton lavalla baarista toiseen. Viimeinen tanssi. DJ:lla oli huumoria: MJ Black or White. Viimeinen yo omassa sangyssa. Viimeinen aamuhampaidenharjaus ulkona saatilaa kuulostellen. Viimeinen kylpy ilman suihkua. Viimeinen nshima lounas. Ja se aina niin ahdistava pakkaus lasten kysellessa olenko lahdossa ja minne ja koska palaan. Niin. Koska palaan? Toivottavasti joku paiva.