Kahden maailman välissä

Yksi kaupunki, kaksi maailmaa. Kaikki haluaisi elää siinä toisessa. Sambia on yksi maailman köyhimmistä maista. Välillä sitä on vaikea uskoa, kun katsoo viimeisen päälle puettuja ihmisiä ostoskeskuksissa, kalliita autoja kaupungilla, valtavia taloja Kabulongassa. Auto on status symboli. Heti kun jollain on rahaa, se näkyy katukuvassa. Kaikki haluavat hienon auton. Eikä siitä voi ketään syyttää. Toisinaan vesilampia kierrellessä katson kateudesta vihreänä niitä ohi jyristeleviä maastureita, joissa kauluspaitaihmiset menevät töihinsä kaupunkiin, kun itse pyrin kuivin jaloin tienvarteen odottamaan bussia, josta taas jatkan jalan slummiin, jossa musta maa muuttuu kuravelliksi jo pienen sateen jälkeen. Slummiin, jossa valtaosaihmisistä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Slummiin, jossa ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen edes yhden aterian päivässä. Slummiin, jossa kolera leviää nopeasti hygienian puutteessa, ja moni kuolee riittävän ravinnon ja terveydenhuollon puutteessa. Joka päivä näen nämä kaksi maailmaa työmatkallani. Kauluspaidat ja korkokengät kaupungilla, köyhyyden ja nälän slummissa. Ja kaiken tämän kekskellä mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Minun, vapaaehtoisen, joka tienaa enemmän kuin suuriosa korkeasti koulutetuista sambialaisista. Minun, jonka ei tarvitse miettiä mistä saan ruokaa, vaan mitä haluaisin syödä tänään. Mennäkö shoppailemaan uusia vaatteita ja kenkiä keskustan putiikkeihin näyttääkseni siistimmältä töiden jälkeen kaupungillä vai ostaako samalla rahalla koulutarvikkeita orpolasten koululle? Lähtäkö kavereiden kanssa oluelle vai antaako se raha jollekin, jolla on nälkä?

Tämän kaikki tiivistyi yhteen päivään. Se oli keskiviikko. Normaalin tyopäivän lopuksi lähdimme kampuksellamme työskentelevän taiteilijan, Albert Katan, kanssa kiertämään lähiseutua ottaaksemme valokuvia, joista hän voi maalata tauluja. Muzungu, järjestelmäkamera ja kaksimetrinen rastafar. Ei ihan jokapäiväinen näky niillä seuduin. Lapset hihittelevät ja huutelevat tervehdyksiä, toiset katsovat päästä varpaisiin, toiset haluavat päästä kuvaan, toiset juoksevat karkuun. Mitään muuta en pysty sanoin kuvailla. Kuvat kertokoon lopun.

http://picasaweb.google.com/aho.maiju/Kanyama?authkey=Gv1sRgCMWF9dqjoN-G-QE&feat=directlink

(Monia hyviä kuvia ei voi julkaista niissä esiintyvien henkilöiden takia, siksi pääsiassa maisemia.)

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen palaan kampukselle, päätän päivän, putsaan kengät ja lähden kaupunkiin. Päätämme mennä ystävien kanssa elokuviin. Ajamme taksilla ostoskeskukselle, jossa menemme Subwayhin syömään, katsomme amerikkaisen elokuvan maailmanlopusta ja päätämme illan Lusakan kalleimmassa yökerhossa olutta nauttien. Siinä uupuneessa mielentilassa, lasipöytien ääressä, kristallivalaisimien alla mietin itsekseni näitä kahta maailmaa ja itseäni niiden keskellä. Enkä voinut puhua siitä kellekään, sillä nämä ystäväni kuuluvat siihen maailmaan, jossa köyhistä ihmisistä ei tarvitse välittää. Tai ainakaan niistä ei puhuta. Täällä ollaan oman onnen seppiä, kukin pitää huolen omasta hyvinvoinnistaan ja pyrkii maksimoimaan oman varallisuutensa. Entäpä minä? Mitä minä teen? Oikeutan toimintani ajattelemalla, että kaipasin pientä pakoa todellisuudesta. Sitähän elokuvissa käynti on. Tarvitsin hetken, jotta voin unohtaa sen kaiken mitä olen päivällä nähnyt. Niinkö se toimii? Käy katselemassa miten köyhät elää ja mene sitten unohtamaan se länsimaisen kulutuskulttuurin tuotteiden avulla. Hyvä Maiju.

En tiennyt mitä ajatella...itsestäni ja muista. Eräs tapaamani suomalainen sanoi minulle, että sinä olet nyt ajatusmyrskyn keskellä. Kyllä se siitä laantuu. Ei se auta mitään, että menet sinne kurjuuten asumaan. Jos muutat tänne, yrität elää täällä niinkuin Suomessakin. Aha. Entäpä jos yrittäisin elää vähemmällä ja tehdä siitä säästyvillä varoilla jotain hyodyllistä niiden hyväksi joilla ei ole varaa valita? Mutta mihin vetää raja? Tai miten vetää raja? Mikä on tarpeeksi, jos on varaa parempaan? Miten omista eduista osaa karsia, kun tietää mitä voisi saada? Hyödyn maksimointi. En ole ehkä yhtään sen parempi kuin ne ystävänikään, jotka yrittävät elää täällä niin mukavasti kuin voivat. Tämän puolivuotta voin elää vähemmällä ja karsia mukavuuksista, mutta uskon, että jos jäisin tänne, kyllä minäkin haluaisin auton, asunnon kivalta alueelta, lämpimän suihkun, mikroaaltouunin, pesukoneen, tiskikoneen, uima-altaan...