Muzugu ottaa kylmia kylpyja

Olen nyt asettunut taloksi uuteen kotiini Kabmataan. Perhe on hurjan mukava ja fasiliteetit ilmeisen laadukkaat. Jaan vielä toistaiseksi huoneen isäntäni siskon ja siskontyttären kanssa.Vaatii vielä vähän totuttelua nukkua vieraan ihmisen kanssa samassa sängyssä, saman peiton alla.Huoneen pitäisi olla kohta yksin minun, sillä kyseiset henkilöt ovat täällä vain vierailulla.Talossa asustelee myös isäntäni kaksi poikaa ja mahdollisesti vain vierailulla oleva sukulaispoika.
Jos päätän jäädä tänne asumaan, alan maksaa isännälle vuokraa omasta toiveestani. Niin on mielestäniselkeämpää. Saanhan kuitenkin katon pääni päälle, lämpimän kylvyn sekä aamiaisen ja päivällisen.Käsin syöminen alkaa pikkuhiljaa sujua ja kiitos tulee jo sujuvalla njanzalla. Välillä onkuitenkin vaikea tietää mitä kaikkea voi ja ei voi tehdä ja mitä pitää ja mitä ei ja milloin. Peseytymistä varten keitetään kuumaa vettä ja toimitus tehdään kylpyammeessa napon kanssa. Ensimmäisellä kerralla minulle hieman naureskeltiin, kun tiedustelin miten kylpeminentapahtuu. Tänä aamuna kyselin kylpyveden perään ja kun alkoi vaikuttaa siltä, että se olisi vaivalloista, sanoin että voin ihan hyvin käydä vain kasvo- ja hammaspesulla. Autossa matkalla töihin isäntäni sitten totesi hieman huvittuneena, että hänelle kerrottiin, että nyt se haluaakäydä kylmässä kylvyssä. Ei kuulemma tähän aikaan vuodesta. Lämminvesi on aina aamuisin valmiina. Kotiapulainen, joka käy siivoamassa talon joka aamu pitää siitä huolen. Huomisaamua odotellessa.
Isännän asema on talossa hyvin selkeä. Hän tuo rahan taloon ja käy kaupassa. Kaikesta muusta huolehtii pojat tai muut talossa asustelevat sukulaiset. Itse en oikein vielä tiedä paikkaani.Vieraana minusta pidetään hyvää huolta, mutta on kuitenkin kehotettu olemaan kuin kotona. En tiedä kenelle ruuanlaitto vastuu siirtyy, kun naiset poistuvat. Ehkä minun pitää opetella valmistamaan shimaa, hassua käsinsyötävää maissipuuroa. Isäntäni vie minut aamuisin töihin ja noukkii mukaansa kotimatkallaan, sillä olemme molemmat samalla suunnalla. Tänään haimme kotimatkalla mukaan isännän vanhan opiskelutoverin, joka jäi taloon päivälliselle. Hämmästyksekseni päivällinen oli katettu vain meille kolmelle ja muu perhe söi keittiön lattialla suljetun oven takana. Tällaiset tilanteet saa oloni aina hieman vaivautuneeksi, etenkin kun isäntä huikkaa poikansa paikalle kaatamaan meille kannusta lämmintä vettä käsienpesuavarten.
Pojat ovat jo ainakin suomen mittakaavassa aikuisia, 19 ja 20. Täällä perheet kuitenkin asuvat pitkään yhdessä ja etenkin sisarusten lasten elättäminen on ilmeisen normaalia. Niin sanottu co-habiting mitä suomessa harrastamme saa osakseen kulmakarvojen nostelua, mutta on yleistymässä täälläkin. Vanhemmat ovat huolissaan lapsistaan eikä ihan suotta. Nuoria ei haluta päästää juhlimaan, sillä alkoholismi on yleistä ja aviottomien lasten määrä korreloi illanviettojen kanssa. Valtaosallatapaamistani ihmisistä on lapsia, jotka ovat joko aviottomia tai edellisestä avioliitosta. Minua ei pidetä lapsettomuuteni takia mitenkään outona, pikemminkin järkevänä ja vastuullisena.
Työt edistyvät hitaasti. Oli hienoa päästä mukaan tekemään organisaatiolle strategiaa seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Työkulttuuri yllätti ennakkotiedoista huolimatta. Saatan liioitella jos sanon, että 50% ajasta tehdään työtä. Ehkä sen aikaa näytetään aktiiviselta ja loppuaika vaan menee kaikenmaailman seisoskeluun ja höpöttelyyn ja odotteluun. Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire, muuten voisi jo vähän kiristää. Tiistaiksi tarkoitettua orientaatiota ei olevieläkään tapahtunut. Nythän on vasta torstai.

Nopeasti vain

Sellaiset oli tunnelmat ensimmaisen paivan jalkeen. Nyt minut on otettu perheeseen asumaan ja paasin vihdoin internetin aareen. Viikonloppu vietettiin konferenssikeskuksessa Strategia suunnitelmaa tehden ja alan viihtya taalla paiva paivalta paremmin. Kultturishokki lientyy pikkuhiljaa. Ihmisten ystavallisyys jaksaa hammastyttaa; olen saanut kaksi kotitarjousta, useita oppaita ja opastajia seka jopa pari tarjousta Afrikka-aikaiseksi poikaystavaksi =) Niista olen toistaiseksi kieltaytynyt kohteliaasti. Odotan innolla huomista tyohonperehdyttamista ja jo nyt laheisilta tuntuvien uusien ystavien nakemista.
Kirjoittelen myohemmin enemman tuntemuksia ja kokemuksia.

Pölyä, tomua ja sekamelskaa

Vuorokauden valvomisella saavutettu väsymys ei ole ehkä paras tila astua uuteen maahan,etenkään maahan, jossa aikoo asua seuraavat puoli vuotta. Olen siis päässyt turvallisesti perille Lusakaan ja minut on otettu lämpimästi vastaan paikallisessa järjestössä Kanyama Youth Programissa eli KYP:ssä. Lentokoneesta ulosastuessa vastassa oli kova, mutta lämmin tuuli, kuiva ja ehkä vähän karumaa sekä suloinen koululaiskuoro laulamassa tervetuliaislaulua kaikille maahantulijoille. Ei voinut olla hymyilemättä. Kaksi koulun opettajaa bongasivat harhailevan haamun lentokentän ovelta ja niin alkoi matka ilman kuljettajaa, liikenneympyröitä vääräänsuuntaan. Päätin katsella vain maisemia, niin kuin Turkissa olin oppinut. Pikkuhiljaa liikenne lisääntyi, torvet alkoi soida ja matka pysähdellä. Oli saavuttu keskustaan. Vasta illemmalla samaa ruuhkaa ja keskellä katua kulkevia katukaupustelijoita ihmetellen tajusin, ettei hieman ahdistavalta tuntunut katukuva ollut paha mitensattuu ajavien autojen takia, vaan niiden ihmisten paljouden. Kaikki menossa erisuuntiin autojen seassa välillä kummallisesti mulkaissen nähdessään valkoisen pääni autonikkunassa. Olen ainoa ja siihen pitää tottua. Itse totun varmaan nopeasti siihen, että ympärillä on pelkkiä tummia ihmisiä, koska enhän itse näe kuinka erilainen olen. Mutta ne muut näkevät.
Koulun piha hurjasti tuulessa pöllyävän tomun ja korjausta odottavien autojen koristamana tuntui aluksi hieman vieraalta työympäristöltä. Kierroksen aikana mielessä kävi useamman kerran, että mitä ihmettä minä täällä teen? Aionko oikeasti jäädä tänne? Kenen idea tämä oli? Mutta sittenhuomasin sen mistä olin niin paljon etukäteen kuullut. Sambialaisten ystävällisyys ja lämminhenkisyys. Ehdin istua toimistossa hädin tuskin 10 minuuttia, kun sihteerinä toimiva tyttö ehdotti, että hän voisi kysyä äidiltään, jos voisin muuttaa heille asumaan, ettei minuntarvitsisi asua kolmea viikkoa hostellissa, niin kuin oli suunniteltu. 15 minuutin kohdalla alkoi jo tuntua kotoisalta ja ajatus täällä työskentelystä suorastaan mukavalta. Kodista ei tee kotia paikka, vaan ihmiset, tuumasimme yhden sedän kanssa teetä siemaillen.