Erilainen aamu...

Raotan silmia, on valoisaa. Kello on puoli seitseman. Paatan torkkua viela hetken. Oven takana kolisee. Pojat yrittavat paasta huoneeseeni. Oli nerokasta lukita ovi. Jatkan unia.

Olo on tanaan parempi kuin eilen. Pienta yskaa ollut liikkeella. Suoritan aamutoimia verkkaiseen tahtiin. Ei ole kiire, kun heraa ajoissa. Silittaessa tulee kuuma. Vaikka kello ei ole viela kahdeksaa, aurinko porottaa ulkona jokuumasti ja hiki meinaa tulla vaikka yrittaa olla rauhassa. Teen juonti ei ehka sittenkaan ollut niin hyva ajatus.

Kavelen hiljakseen bussipysakille eli tien varteen. Mitaan oikeaa pysakkiahan siina ei ole. Laitan musiikin soimaan. Bussi tulee heti. Hyppaan kyytiin. Aivoimesta ikkunasta virtaava tuuli tuntuu mukavalta kasvoilla. Ensimmainen poliisi auto tien varressa.

Bussimatka sujuu yleensa rattoisasti musiikkia kuunnellen. Se kestaa ruuhkista riippuen 15 minuutista 45 minuuttiin. Tanaan myohaisesta ajankohdasta huolimatta liikenne on ruuhkaista. Mitakohan on meneillaan. Paastaan ensimmaisiin liiikennevaloihin. Kukaan ei ajele tienpientareita ja ohittele. Siella on varmaan poliisit. Liikennevalot keraavat jonoa. Olin oikeassa. Poliisit seisoskelevat risteyksessa. Matka jatkuu.

Pysahdymme poimimaan ihmisia kyytiin. Vastaan tulee poliisiauto. He kaskevat meidan jatkaa matkaa. Ei ole laillista poimia matkustajia kyytiin pysakkien valeilta. Ipodista loppuu akku. Miksikohan en ladannut sita yolla. En tieda. Nyt ei ole musiikkia. Bussissa viriaa keskustelu. Takapenkilla istuu puhelias mies. Ymmarran sanan sielta toisen taalta. He puhuvat jalkapallosta. Sambia pelaa huomena MM-karsinnoissa. Meilla ei ole enaa mahdollisuuksia. Valilla koko bussi osallistuu vaittelyyn, osa nauraa, osa puhuu kovaan aaneen. Minuakin alkaa hymyilyttaa, vaikken tieda tarkkaan mista on kyse.

Saavutaan Kulima Towerin bussiaukiolle, josta jatkan matkaa jalan. Paatan kayda matkalla Sparissa ostamassa vetta. Ehka myos jotain syotavaa. En loyda sampyloita. Tyydyn myslipatukkaan. Ehka voin ostaa banaaneja matkanvarrelta. Niin luulen.

Lähden kulkemaan Los Angeles Roadia, jonka alkupää tyhjennettiin pari viikkoa sitten. Vähitelleen kaupustelijat kuitenkin palasivat ja eilen tienvarsi oli jo tuttuun tapaan täynnä. Mutta ei tänään. Katu on tyhjä. Tuttu myyjä tervehtii minua, mutta hän ei myy mitään. Kummallista. Jatkan eteenpäin ja tajuan, etta koko markkina-alue on tyhjennetty! Kukaan ei myy mitään missään. Ei banaaneja tänään. Paikka tuntuu oudolta ja autiolta. Vain roskat ovat jäljellä. Katu ojasta nousee verkkaisesti savua. Tien varressa on tilaa. Ei tarvitse väistellä. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä. Pitkään toivoin, että tie tyhjennettäisiin myyjistä, mutta nyt kun se on tehty, en enää haluaisikaan. Niihin oli jo ehtinyt tottua. Niita tulee ikävä. Kukaan ei juttele. Vain bussit hurahtelevat ohi ja kyselevat Kanyamaan menijoitä. On autiota ja hiljaista. Mihin myyjät nyt menevät? Millä he tienaavat leivän perheelleen? Välittääko kukaan?