Koti on alkanut tuntua kodilta.

Isäntä on ollut koko viikon poissa työmatkalla Etelä-Afrikassa ja jäimme veljieni kanssa (perheen pojat ja kaksi serkku-poikaa) viiteen pekkaan pitämään taloa pystyssä. Minun oli määrä olla talon emäntä ja pojat olivat jo kaavailleet minulle viikon mittaisen keittiö vuoron, mutta toisin kävi. Minä sairastuin ja pojista tuli minun hoitajiani. Parempia hoitajia en olisi voinut toivoa. Pojat siivoavatvat, laittavat ruokaa ja pyykkäävät. Jos nukuin ruoka-ajan ohi, ateria tuotiin minulle sänkyyn tiukan ilmoituksen kanssa: Maiju, you have to eat.

Pojat kyyditsivät minut lääkäriin ja viihdyttivät laulamalla Back Street Boyseja, sellaista kun oli löytynyt tietokoneeltani. Kodinhengettären ominaisuuden lisäksi pojat ilmoittivat miespuoliselle ystävälleni, joka kävi minua katsomassa, olevansa minun henkivartioita. Tehtyäni selvityksen ystäväni taustoista ja toimista, ajattelin, että tältä sen täytyy tuntua, kun
on veljiä, jotka huolehtii.

Vaikka huonoimpana päivänä oli sellainen olo, että haluan kotiin täältä, omaan sänkyyn, oman peiton alle, mieli on jo muuttunut. Tämä on nyt minun kotini. Yhteiset asiat tekee olosta kotoisan; musiikki, nauru, jalkapallo, jota katsotaan nauliutuneena päivällispöydästä,
kortinpeluu kynttilänvalossa sähkökatkon aikaan, luontodokumentit National Geographicilta,
valokuvaaminen, yhteinen huumori; henkilö, joka puhuu liian kovaa kuunnellessaan Metallicaa
iPodiltani, jolle muut naureskelevat samalla kun hän osoittelee tahroja pöydän pyyhkijälle.
Pienet asiat. Ne jotka tekevät meistä samanlaisia. Ihmisiä.